Sisältä Pimeä || Blind Channel

50. Se ois sit varmaan hyvästien aika

Olimme istuneet olohuoneessa jo jonkin aikaa. Vaikka pelkäsin heidän mielipidettään laulustani, olin tyytyväinen itseeni. Onnekseni he eivät haukkuneet minua lyttyyn. Ei sillä, että he olisivat yleensäkään olleet niin ilkeitä. Kello tikitti uhkaavasti eteenpäin. Junani lähti noin yhdeltätoista, kello oli vähän vajaa yhdeksän. Inhotti ajatella, että muutaman tunnin päästä istuisin jo junassa matkalla Helsinkiin. Vaikka aika kävi vähiin, me pidimme hauskaa. Olimme jutelleet, soittaneet ja pelanneet korttia.

"Nyt vittu se puhelin tänne!" Joonas huusi Joelille, joka oli vienyt tämän puhelimen. Ilmeisesti Joel oli huomannut hattarapään juttelevan jollekin naiselle.

"Kuka tää on?" Joel kyseli.

"Sun mutsis. Vai oliks se nyt sit se sun serkkus?" Joonas provosoi.

"Hehheh." Joel tuhahti ja antoi puhelimen takaisin.

"Kukas on se onnekas?" Kysyin kiusoitellen kitaristilta.

"Ei kuulu teille." Hän vastasi ja näytti kieltään minulle. Tein samoin.

"Noni lapset sit riittää." Tommi tuhahti. Nostin kädet ilmaan antautumisen merkkinä ja menin keittiöön juomaan vettä. Palatessani kuusi silmäparia kiinnittyivät minuun.

"Mitä?"

"Ei mitään. Mietittiin vaan, et pitäis varmaan lähtee. Ku eiks sun pidä käydä viel kotona?" Joonas sanoi. Totta. Pitihän minun sentään hakea tavarani ja palauttaa asunnon avaimet.

"Mennään vaan." Huokaisin ja tallustin eteiseen. Se olisi viimeinen kerta pitkään aikaan, kun näkisin paikan. Muistot alkoivat tulvia mieleeni. Muistin, miten olin jäänyt kiinni viiltelystä typerän ensiapulaukun takia. Jälkeenpäin mietittynä se oli tietysti vain hyvä asia. Muistin, miten Joonas oli haluamattani saanut tietää Jonin tekosista. Mitä näitä nyt oli. Tiivistettynä paljon oli tapahtunut. Katselin viimeisen kerran ympärilleni, ennen kuin puin ulkovaatteet ja astuin ulos ovesta.

Lähdimme ajamaan kohti asuntoani. Pian se olisi kuitenkin vain entinen asunto. Saavuimme pihaan, lähdin marssimaan portaita ylös kuusi miestä kannoillani. Näky olisi voinut olla jopa huvittava ulkopuolisten silmissä. Pienikokoinen tyttö ja kuusi mustiin pukeutunutta miestä. Ryhmärämä, se sana kuvasi joukkoa täydellisesti. Saavuimme ovelle ja pääsimme sisään. Joonas läväytti vara-avaimen pöydälle.

"Mä en sit varmaan tarvii tätä enää." Hän sanoi kuulostaen lähes haikealta.

"Etpä sit vissiin." Vastasin lähes yhtä haikeasti ja laskin omat avaimeni pöydälle.

"Älkää ny jaksako masistella." Joel sanoi keskeyttäen synkistelyn. Hän oli oikeassa. Päätös oli minun. Olin itse päättänyt muuttaa, joten nyt oli aika kantaa vastuu omista päätöksistä.

"Vieläks haluutte kahvii?" Kysyin heiltä jo hieman reippaammin. Kahvinkeitin ja muutamat kupit nimittäin kuuluivat kalustoon, joten niitä ei tarvinnut pakata.

"Miks ei." Niko ilmoitti olkiaan kohauttaen. Siispä ryhdyin keittämään sitä litkua, joka toi pintaan vain negatiivisia tunteita. Miten he edelleen antoivat minun keittää kahvia, kun en kerran edes osannut?

Istuimme kaikki alas, osa pöydän ääreen ja osa sohvalle. Kuten arvata saattaa, itse en edes koskenut kahviin. Tyydyin istumaan ja pitämään seuraa. Juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Muutama kuukausi sitten en olisi ikinä uskonut, että pystyisin puhumaan heille niin avoimesti ja vaivattomasti. Mutta tässä sitä vain oltiin. Välillä mietin, olisiko ollut parempi, jos Joonas ei olisi ollut sillalla silloin. Olisin välttynyt niin paljolta, mutta olisiko se ollut sen arvoista? He olivat auttaneet minut takaisin raiteille, joten nyt minulla oli oikeasti mahdollisuus selvitä. En voisi ikinä kiittää heitä tarpeeksi kaikesta, mitä he olivat hyväkseni tehneet. Rakastin heitä.