Sisältä Pimeä || Blind Channel

3. Haloo? Ooks sä hengissä?

⚠️TW⚠️
Itsetuhoisuus

Astuin lähemmäs kaidetta ja laskin käteni sen päälle. Katsoin ympärilleni varmistaakseni, ettei ketään ollut näkemässä. Sillan alla kulkevista autoista lähti vaimea, mutta samalla kuitenkin kova ääni. Pakokaasun haju leijui kasvoilleni, mikä sai ilmeeni värähtämään hieman. Tartuin kaiteeseen tiukemmin, kiiveten sen päälle. Mietin hetken, haluaisinko oikeasti tehdä sen. Kukapa oikeastaan haluaisi? Se on enemmänkin pakokeino, kuin asia jonka oikeasti haluaa tehdä. Ei kukaan halua elämäänsä päättää, mutta joskus se vain on helpompi vaihtoehto kuin eläminen. Ihmisillä kun yleensä on tapana hakea helpointa ratkaisua ongelmilleen.

Juuri kun olin päättänyt hypätä, kuulin vieraan äänen.

"Ei kannata tehä sitä." Selkeästi huolestunut, mutta silti rauhallinen ääni sanoi. Käänsin hieman päätäni katsoakseni, kuka sillalla seisoi kanssani. Ääni kuului melko nuorelle, kiharatukkaiselle blondille miehelle. Mies näytti lempeältä, mutta hänen kasvojaan koristi huoli. Kenties ahdistus siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Tuijotin tätä hetken aivan hiljaa, kunnes hän rikkoi välillämme vallitsevan hiljaisuuden.

"Katuisit sitä heti hypätessäs. Mikä tollasen nuoren ylipäätään saa harkitsee tällästä?"

Kyseenalaistin miehen sanoja ja aikeita. Mitä hän muka tietäisi katumuksesta? Miksi hän ylipäätään edes pysähtyi takiani? En tuntenut häntä, eikä hän minua. Hän oli selkeästi suomalainen, mikä sai ihmettelemään miksi hän auttaisi tuntematonta. Hän tuntui huomaavan epäröintini, sillä avasi suunsa pian.

"Tuu alas niin keksitään parempi ratkasu. En haluis joutuu soittaa ambulanssii tänää."

Käänsin katseni takaisin allani kulkeviin autoihin. Tuntui, kuin olisin jäätynyt niille sijoilleni. Ohikulkijan sanat pyörivät mielessäni. En enää tiennyt mitä tehdä. Lopulta huokaisin syvään ja laskeuduin varovasti alas kaiteelta.

"Kiitos." Mies huokaisi helpottuneena. Olin edelleen hämmentynyt.

"Voinks mä tehä jotain tai soittaa jollekin? Tai siis, en oikeen usko et kukaan hyppäis sillalta ilman mitään syytä."

"Et, mä pärjään." Vastasin kylmästi ja poistuin paikalta ennen kuin mies ehti sanoa muuta. Seuraava ongelma olikin yöpaikan löytäminen. Koti ei ollut vaihtoehto, sillä siellä odottivat kiukkuinen äiti ja murhanhimoinen Joni. Rahaakaan ei ollut mukana, joten hotelliin en voinut mennä. Mietin hetken Helsinkiin liftaamista, mutta en pitänyt kovin hyvänä ideana lähteä tuntemattomien kyytiin keskellä yötä. Sitä paitsi, mitä tekisin Helsingissä? Vanhat ystäväni tuskin päästäisivät luokseen, eikä isä haluaisi tyttärensä näkevän itseään siinä kunnossa. Isälle nimittäin alkoholi maistui, siitä lähtien kun äitini kanssa erosivat. Tuntui brutaalilta, että isältä vietiin oma perhe. Vaimo ja tytär lähtivät, eivätkä pitäneet yhteyttä. Itse halusin olla isäni kanssa tekemisissä, mutta äiti ei sitä sallinut.

Kävelin jälleen yksin Oulun pimeitä katuja pitkin. Taas kerran ympärillä kaikui pelkkä hiljaisuus, ketään ei näkynyt missään. Katulamput valaisivat epämääräisesti, osa himmeästi ja osa turhan kirkkaasti. Otin puhelimen taskustani katsoakseni kelloa, mutta ilokseni huomasin puhelimen sammuneen. Helvetin iPhone. Huokauksen säestämänä sulloin hyödyttömän laitteen takaisin taskuuni. Kävelin jälleen ympäri kaupunkia, vailla määränpäätä. Tällaisina hetkinä kaipasin Helsinkiä entistä enemmän. Kaipasin aikaa, jolloin suurin huolenaiheeni oli lempi tv-sarjani loppuminen. Kaipasin aikaa, jolloin isäni soitti minulle kitaraa iltasadun sijasta. Kaipasin aikaa, jolloin isä opetti minua soittamaan kitaraa. Kun täytin 14, sain vihdoin aloittaa oikeat kitaratunnit. Rakastin soittamista, ja olin jopa melko hyvä. Kaikella hyvällä on tosin tapana loppua aikanaan. Äiti ei ikinä pitänyt ajatuksesta, että tämän ainoasta tyttärestä tulisi muusikko. Hän kai pelkäsi, etten menestyisi. Kitara jäi muutossa Helsinkiin ja tunnit loppuivat kuin seinään.

Pitkään jatkuneen kävelemisen jälkeen olin väsynyt ja kylmissäni. Etsin itselleni lepopaikkaa, kuten esimerkiksi lämmintä rappukäytävää. Tuloksetta tosin, sillä jokainen tarkistamani ovi oli lukossa, kuten arvata saattaa. Lopulta ainoa, jollain tapaa suojaisa paikka oli autokatos. Katoksen päädyissä oli seinät, sekä keskellä yksi väliseinä, muuten katos oli täysin avonainen. Tuuli häiritsi suunnitelmiani nukkumisesta. Tärisin kylmissäni maassa, seinään nojaten. Yritin saada itseni unohtamaan ympärillä vallitsevan kylmyyden, mutta se oli hyödytöntä. Pitkän huokaisun saattelemana vaivuin vihdoin uneen.

Pieni tyttö, ehkä 9-vuotias, käveli käsikkäin miehen kanssa. Miehellä oli mukanaan kitaralaukku. Tyttö katsoi oletettua isäänsä innoissaan. Mistä tyttö oli niin innoissaan? Hänen kasvonsa lähes säteilivät lämpöä ja iloa, mies taputti tyttöä olalle ja ilmoitti jotain.

"Tuus nyt, ettei myöhästytä." Hän sanoi leikkisästi, lähes nauraen. Tyttö nyökkäsi nopeasti ja kiihdytti tahtiaan. Ulkohousut kahisivat ja lumi narskui kenkien alla. Aurinko paistoi ja hanget kimalsivat upeasti. Kaikki oli niin kaunista.

Kaksikko astui sisään rakennukseen. Rakennuksen aulasta he kävelivät huoneeseen, tyttöä jännitti. Huone oli täynnä aikuisia, hän oli ainoa lapsi. Jokaisella aikuisella oli mukanaan kitara. Paikka oli ilmeisesti jokin musiikkikerho, tai jotain. Tyttö katsoi ylpeänä isäänsä. Hän halusi itsekin jonain päivänä olla yhtä hyvä. Hän halusi olla kuin isänsä.

Nyt sama tyttö oli jo 15-vuotias. Hän käveli samaa tietä, kitaralaukku mukanaan. Hän astui samaan rakennukseen, samaan aulaan, josta hän suuntasi samaan huoneeseen. Hän avasi kitaralaukkunsa, josta otti esiin hienon, tummanruskean kitaran. Kitara oli vanha, mutta hieno. Hän viritti kitaransa valmiiksi ja alkoi soittaa.

Hän poistui rakennuksesta ja sytytti tupakan. Hän oli vasta-alkaja, joten tupakan savu sai hänet yskimään. Siitä huolimatta hän jatkoi matkaansa tupakka kädessä, aski toisessa. Lopulta heitti sen maahan, talloen sen varovasti.

Hän saapui kotipihaansa, avasi ulko-oven ja astui sisään porraskäytävään. Hän käveli portaita pitkin neljänteen kerroksen ja otti avaimet taskustaan. Avaimet sujahtivat lukkoon, kääntyivät ja ovi aukesi.

"Haloo? Ooks sä hengissä?"

A/n: Tää oli taas vähän lyhyempi luku, mutta tapahtumat nyt sattui sopimaan just näin. Toivottavasti ette oo viel ihan kyllästyneitä tähän kirjaan, sillä kaikkea kivaa on vielä tulossa! ;) Tätä kirjoittaessa en oo vielä julkaissut kirjaa,  vaan kirjoitan edelleen lukuja valmiiksi. Jos on toiveita kirjaan tai sen tapahtumiin liittyen, otan mieluusti ehdotuksia vastaan. Siinä kai ne tärkeimmät, hauskaa viikonloppua, viikkoa tai mitä lie :)

Ps. Nyt näin jälkeenpäin kun luen tätä läpi, niin melkein myötähäpeä iskee xd Jos tähän asti on tuntunut hieman tönköltä, niin voin luvata että myöhemmät luvut ovat parempia.