Sisältä Pimeä || Blind Channel

27. Identiteettikriisin partaalla

⚠️TW⚠️
Itsetuhoisuus, syömishäiriö (tai jotain sen suuntaista)

"Mitäs sä virnuilet?" Joel kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

"En mitään." Naureskelin itsekseni.

"Taitaa juniorilla olla joku poika mielessä." Kiusoitteli Aleksi vieressäni. Olinko niin läpinäkyvä?

"No eihän o-" Olin puolustamassa itseäni, kunnes sohvan selkänojan takaa tuleva käsi nappasi puhelimeni. Joonas!

"Tänne se!" Loikkasin miehen perään, tämän pidellessä puhelinta ulottumattomissani. Pitikin olla näin lyhyt...

"Ai tääkö nyt on se Daniel?" Hän kysyi huvittuneena, kun edelleen yritin saada puhelinta takaisin.

"Kuka Daniel? Mistä ollaan jääty paitsi?" Joel naureskeli ja viittoi jotain Joonakselle. Se, mitä hän viittoi selvisi pian. Hattarapää viskasi puhelimeni toisella puolen huonetta seisovalle blondille. Hän onneksi sai sen kiinni. Olin suuntaamassa toisen blondin kimppuun, kun Joonas tarttui hellästi leukaani ja käänsi päätäni sivulle, ihaillakseen värikästä kaulaani.

"Taitaa tää Dani-poika olla pahan identiteettikriisin partaalla, kun luulee ilmeisesti olevansa imuri." Kitaristi räkätti entistä kovemmin, mikä sai muutkin nauramaan. Pian Niko kuitenkin nousi ja otti puhelimen Joelilta. Hän naurahti viimeisen kerran, ennen kuin antoi sen takaisin minulle.

"Älkää viittikö nolata toista tollee, sille tulee viel paha mieli." Hän käveli ohitseni ja pörrötti hiuksiani. Vastaukseksi näytin miehelle keskisormea, ansaiten muutaman naurahduksen muilta. Heidän rauhoituttuaan kaikki istuivat taas olohuoneessa juttelemassa niitä näitä. Kellokin alkoi pikkuhiljaa näyttää suurempaa lukua, joten aloin jo väsähtää. Ennen kuin huomasinkaan, olin jo nukahtanut.

Avasin silmäni ja huomasin nojaavani vieressä istuvaan Aleksiin. Nolona vetäydyin äkkiä poispäin hänestä. Mustatukkainen mies näytti lähinnä huvittuneelta, kun käännyin katsomaan häntä.

"Oliks hyvät unet?" Hän kysyi.

"Ihan jees, tyyny oli vähän kova." Vastasin muka valittaen.

"Ai jaa, ei se sun unias kyl tuntunu haittaavan." Hän naurahti.

"Onks kellää nälkä?" Kuului Ollin ääni keittiöstä. Ympäriltäni kuului muutama myöntyvä vastaus, mutta itse en kommentoinut asiaa ollenkaan.

"Ottaisiks sä nyt jotain?" Kysyi minulta Olli kurkistaen huoneen suulta.

"En." En jaksanut ryhtyä taas tähän pelleilyyn. Tunsin useamman silmäparin katseet nauliintuneena itseeni.

"Onks kaikki hyvin?" Joonas kysyi huolestuneeseen äänensävyyn. Miksi ei muka olisi?

"No on on äiti." Sanoin pilkaten häntä. Miksi tästäkin täytyi tehdä numero?

"Eiks sulla muka oo yhtään nälkä? Oot syöny tänää yhden pienen pizzan palan." Blondi jatkoi. Kyllä, ja sitäkin palaa kaduin syvästi.

"Mikä ihmeen kuulustelu tääkin nyt muka on?" Kysyin hieman hermostuneena. Vastaukseksi sain hämmentyneitä katseita.

"Miten niin? Ja miks sä nyt yhtäkkii suutuit?" Aleksi ihmetteli.

"No koska oon aikuinen ihminen enkä tarvii teidän huolenpitoo! Okei? Arvostan kyllä et huolehditte, mut mä pärjään ihan itsekin. Miksette te vaan voi luottaa siihen et osaan huolehtia itsestäni?" Olikohan tämä purkautuminen nyt liikaa? Huone vajosi hiljaisuuteen ja päätin, että nyt oli minun aikani lähteä.

"Meen kotiin." Sanoin huokaisun saattelemana ja käännyin lähteäkseni, odottamatta kenenkään vastausta. Yllätyin, kun kukaan ei edes yrittänyt pysäyttää. Kiskoin kenkiä jalkaan eteisessä, huoneisto oli edelleen täysin hiljainen. Lähdin ovesta hyvästelemättä ketään.

Saavuin vihdoin kotiin, olin kävellyt koko matkan. En pitänyt busseilla liikkumisesta ja olin joka tapauksessa ulkoilman tarpeessa. Heitin avaimet turhautuneena pöydälle ja istuin lattialle seinään nojaten. Mitä minä oikein teen? Juuri millään ei ollut väliä siinä hetkessä, missään ei ollut mitään järkeä. Kaikki tuntui turhalta. On varmaan sanomattakin selvää, mitä seuraavaksi tein.

Avasin laatikon ja tartuin veitseen. Pian näinkin jo veripisaroiden kilpailevan kättäni pitkin kohti lattiaa. Miten aina sorruin tähän, kerta toisensa jälkeen? Tiesin kyllä, ettei se ollut oikein. En vain enää välittänyt. Kipu auttoi kestämään, sen ansiosta tunsin olevani elossa, kun muuten tunsin itseni kuolleeksi. Istuin lattialla käsi verillä, verinen veitsi toisessa kädessä. Heitin veitsen lattialle pienen etäisyyden päähän. Hautasin pääni käsieni ja koukussa olevien polvieni sekaan. Harmaan hupparin hiha valui alas, joten pian hihassa oli punainen veriläikkä. Istuin pienen verilätäkön vieressä kaikessa hiljaisuudessa. Mitä seuraavaksi?

Lopulta nousin ylös ja heitin veitsen lavuaariin, mutta en pessyt sitä heti. Verinen terä lojui märän metallin päällä täysin liikkumattomana. Lattian putsasin välittömästi, sillä en halunnut veren pinttyvän pahasti kiinni. Huuhtelin suurimmat veren rippeet pois, minkä jälkeen kiedoin ranteeseeni siteen. Otin hupparin pois ja viskasin sen tuolille, sitten menin parvelle hakemaan ylleni toista vaatekappaletta. Tällä kertaa päälläni oli tummansininen huppari. Heittäydyin uupuneena sängylleni makaamaan. Huomaamattani suljin silmäni ja ajelehdin jossain unen ja valveen rajamailla.

Säpsähdin sängyltä ylös, kun kuulin ovikellon soivan. Kuka siellä nyt voisi olla? Noustuani pehmeältä patjalta, laskeuduin portaita pitkin alas. Riensin ovelle katsomaan, kuka siellä odotti. Katsoin ovisilmästä ja yllätyin nähdessäni Ollin, Nikon ja Joelin seisomassa oven takana. En halunnut avata ovea, mutta en myöskään halunnut jättää heitä käytävään. Sitä paitsi, kyllä he lopulta sisään pääsisivät, jos lainaisivat Joonaksen avaimia. Päädyin avaamaan oven ja astuin sivuun tehdäkseni heille tilaa.

"Moi." He tervehtivät varovaisesti ja riisuivat kenkiään ja takkejaan, kun itse siirryin sohvalle istumaan. Vastasin heille hiljaisella tervehdyksellä.

"Haluttiin tulla kattoo et oot kunnossa. Mikset oo vastannu puhelimeen?" Niko aloitti keskustelun. Etsin puhelimeni ja huomasin, että olin saanut heiltä vastaamattomia puheluita ja viestejä. Kaipa olin ollut niin sekaisin, etten edes huomannut pärisevää puhelinta.

"Mä nukuin. Ja kaikki on ihan hyvin." Vastasin vaisusti. Välillämme vallitsi hiljaisuus, kunnes jotain ei-toivottua tapahtui. Joel nosti tuolille heittämäni hupparin saadakseen istumapaikan pöydän äärestä. Hänen silmänsä suurenivat järkytyksestä sekunnin murto-osassa. Hän käänsi katseensa äkkiä minuun, sitten palasi tarkastelemaan veristä hihaa. Olli ja Niko huomasivat myös, mutta kukaan ei sanonut hetkeen mitään.

"Mitä toi on?" Niko kysyi rikkoen hiljaisuuden. Oletettavasti asunnossa jokainen kyllä tiesi, mitä se oli. Ehkä hän vain halusi kuulla sen omasta suustani. En halunnut sanoa sitä ääneen. En vastannut. Olli nousi pöydästä ja tuli viereeni istumaan. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja lepuutti päätään omani päällä. Kaikki olivat yhä hiljaa. Yritin pidätellä silmiäni polttavia kyyneleitä.

"Kai sä tiedät et voit puhuu meille?" Joel kysyi rauhallisesti ja sai vastaukseksi nyökkäyksen.

"Mikset sit oo kertonu miten paha olo sulla on?" Hän jatkoi, mutta jäi ilman vastausta. Pian Olli irrotti otteensa ja kääntyi katsomaan silmiini.

"Saanko kattoo?" Hän kysyi ja otti varovasti kiinni kädestäni. Annoin hänelle luvan, joten hän nosti hihani ja katsoi siteellä peitettyä rannettani. Hän katsoi minuun uudestaan, ikään kuin varmistaen. Sitten hän avasi siteen ja paljasti veriset haavani. Niko ja Joel siirtyivät lähemmäs katsomaan.

"Onks ne kovin kipeet?" Niko kysyi myötätuntoisesti.

"On ne vähän, mut ei se tunnu pahalta." Vastasin vaisusti miehen kysymykseen. En halunnut myöntää heille, että kivun tunteminen tuntui hyvältä. En halunnut myöntää, ettei kaikki ehkä ollutkaan niin hyvin, kuin väitin. En kyennyt pidättelemään suolaisia kyyneleitä enää pidempään, joten annoin niiden kastella kasvoni.