Sisältä Pimeä || Blind Channel

28. Ihan hukassa

⚠️TW⚠️
Syönishäiriö (tai jotain sen suuntaista)

Asunto oli ollut hetken hiljainen, ainoat äänet olivat omaa hiljaista nyyhkytystäni. Joel oli siirtynyt istumaan toiselle puolelleni, Niko istui lattialla edessäni. Nyt tuntui, kuin kaikki romahtaisi niskaani. En nähnyt enää mitään ulospääsyä tilanteesta. Aika tuntui pysähtyneen, kun odotin jonkun avaavan suunsa ja sanovan jotain. Siinä kesti kauan, mutta lopulta Niko rikkoi hiljaisuuden.

"Puhu meille, jooko. Me halutaan ihan oikeesti auttaa." En tiennyt miten hänelle vastaisin. Kävin päässäni kamppailua siitä, mitä seuraavaksi tekisin. Pitäisikö minun kertoa kaikki, vai jatkaa vanhaan tapaan ja valehdella? Pitäisikö pysyä samassa 'kaikki on hyvin' -roolissa, kuin ennen?

"Kaikki vaan on niin vaikeeta." Siinä oli kaikki, mitä päädyin sanomaan. Kolme silmäparia tuijottivat minua hämmentyneenä, ikään kuin odottaen tarkennusta. Miten minun olisi tarkoitus kuvata sisälläni vallitsevaa pimeyttä?

"En tiedä miks oon tällanen. Mä en vaan osaa olla iloinen. Enkä mä tietenkään haluais olla sellanen mitä oon." Nuo sanat sanottuani vierelläni olevien miesten ilmeet muuttuivat uteliaammiksi. Niko nyökkäsi rohkaisten minua jatkamaan tarinaani.

"Jotenkin vaan kaikki on menettäny merkityksensä. Millään ei oo mitään väliä. Tiiän et kuulostan ihan joltain angstiselta teiniltä, mut niin se vaan on. Siitä asti kun muutin tänne, kaikki mun ongelmat on aina vaan kärjistyneet entisestään. Tuntuu, ettei niihin oo enää ratkaisua." Selitin heille haudaten kasvoni käsiini. Joel laski kätensä olkapäälleni.

"Mikset sä oo aikasemmin sanonu mitään?" Mies kysyi.

"En tiedä. Oon kai vaan tottunu siihen, et ongelmista selvitään itse."

"No sit oot ollu koko ajan väärässä. Sä et oo yksin, eikä sun todellakaan tarvii selvitä yksin. Sulla on meidät, kävi mitä kävi." Niko jatkoi. Yhtäkkiä Olli nousi sohvalta puhelin kädessään sanomatta mitään. Hän asteli ulko-ovelle ja meni rappukäytävään työntäen oven raolleen. Hetken kuluttua käytävästä kuului vaimeaa puhetta.

"Miten me voidaan auttaa sua?" Niko kysyi.

"En mä tiedä. En tiedä mitä mun pitäis tehdä. Oon ihan helvetin hukassa." Uudet kyyneleet syöksyivät jo poskiani pitkin, mutta Joel pyyhkäisi ne välittömästi pois. Samassa ulko-ovi sulkeutui ja Olli asteli sisään.

"Soitin Joonakselle, se on tulossa tänne." Hän ilmoitti ja istui taas viereeni sohvalle.

"Me tehään nyt niin, et mä jään tänne yöks." Joel ilmoitti yllättäen. Käännyin katsomaan häntä hämmentyneenä.

"En haluu et jäät tänne yksin kun Joonas lähtee." Hän lisäsi pian. Hienoa, nyt hän ei enää luota minuun. Pitikin taas avata suuri suuni. En tiennyt mitä sanoa. Tavallaan olin helpottunut, sillä en halunnut olla yksin ajatusteni kanssa. Tavallaan taas halusin omaa rauhaa. En kuitenkaan väittänyt vastaan, vaan nyökkäsin ja kiedoin käteni miehen ympärille. Hän toimi samoin. Istuimme siinä hetken aivan hiljaa. Niko ja Olli lähtivät, joten jäin kahden Joelin kanssa.

Ei aikaakaan, kun ovi aukesi ja huolesta sekaisin oleva Joonas rynni asuntoon. Hänet nähdessäni kyyneleet sumensivat näköni uudestaan. Kävelin häntä vastaan ja hän otti minut välittömästi lämpimään syleilyynsä. Mies ei ollut ehtinyt edes riisumaan takkiaan, kun jo kastelin häntä suolaisilla kyynelilläni. Milloin minusta oli tullut näin herkkä?

"Voi Eve sun kanssas." Hän huokaisi lepuuttaen päätään omani päällä.

"Oon pahoillani." Sanoin hänelle hieman häpeissäni.

"Mitä sä selität?" Hän kysyi ihmeissään.

"Rikoin mun lupauksen jo toistamiseen."

"Älä nyt mitään lupauksia murehdi. Vitut niillä just nyt mitään väliä." Siirryimme Joelin seuraan olohuoneeseen. Päädyin kertomaan hattarapäälle saman, mitä muillekin. Enhän oikeastaan kertonut paljoa, lähinnä vain sen, miten paha oloni oli. En halunnut vieläkään eritellä mitään, puhuin vain kokonaisuuksista.