Sisältä Pimeä || Blind Channel

25. Mikset sä kertonu?

⚠️TW⚠️
Puheet itsetuhoisuudesta

Hetken innokkaan suutelun jälkeen tunsin, kun hänen kätensä hivuttautuivat paitani alle. Tiesin, mihin suuntaan homma oli menossa. Halusin sitä, mutta en saanut viime kertaa pois mielestäni. En pystynyt unohtamaan sitä yötä, josta minulla ei edes ollut mitään muistikuvaa.

"En haluis mennä pidemmälle." Sanoin pidättäen itkua. Daniel käänsi välittömästi katseensa silmiini.

"Onks kaikki hyvin? Teinks mä jotain väärää?" Hän kysyi huolestuneena.

"Ei et tietenkään. Mä vaan... En mä oo valmis." Sanoin kääntäen katseeni lattiaan. Yllätyin, kun poika kietoi kätensä ympärilleni lämpimään haliin.

"Ei se haittaa." Hän sanoi lohduttavasti ja nosti katseeni ylös irtauduttuaan halista. Suutelin häntä viimeisen kerran, tällä kertaa ilman mitään kiirettä. Hän todella oli jotain. Jotain sellaista, mistä en halunnut päästää irti.

"Mennääks, muut varmaan ihmettelee mihin me hävittiin." Hän ehdotti hymyillen. Nyökkäsin vastaukseksi ja poistuimme kylpyhuoneesta. Heti sieltä tullessani huomasin Saran. Ilmeestä päätellen hänkin huomasi minut. Tai siis meidät. Kävelimme Danielin kanssa voitokkaasti hymyilevän ystävämme luo. Hän ei sanonut mitään, tuijotti vain vuorotellen minua ja takanani seisovaa päätä pidempää miestä. Pian Daniel lähti hakemaan juotavaa, joten jäin kahden Saran kanssa.

"Oliks hauskaa?" Hän kysyi kiusoittelevasti.

"Ihan hauskaa joo." Naurahdin hänelle. Yhtäkkiä hänen silmänsä kiinnittyivät kaulaani, eikä hän kyennyt pidättämään nauruaan.

"Mitä?" Kysyin häneltä hämmentyneenä.

"Hienot täplät sulla." Hän sai sanotuksi. Täplät... Olin jo unohtanut. Pian Daniel liittyi taas seuraamme ja tarjosi minullekin juotavaa. Kieltäydyinkö? No en!

Olimme keskustelleet, juoneet ja tanssineet jo kaksi tuntia. Sain itseasiassa selville, että poika asui Helsingissä. Hän oli ilmeisesti sukulaisten luona käymässä. Aloin olla jo aika väsynyt, joten päätin lähteä. Sara jäi Danielin kanssa juhlimaan, joten tilasin itselleni taksin ja lähdin yksin. Taksimatka kului nopeasti, sillä taisin nukahtaa autoon. Heräsin kuitenkin juuri sopivasti ja maksoin matkan. Onnistuin huojumaan hissille, sillä portaat eivät siinä kunnossa kiinnostaneet. Kotiin päästyäni kaaduin sohvalle ja huomaamatta suljin silmäni.

Lauantaina klo 12.15

Heräsin sohvalta täysissä pukeissa ja meikit kasvoilla. Kaduin eilistä alkoholin kulutusta, sillä olo oli kyllä sen mukainen. Päätin heti mennä suihkuun, jotta saisin päiväni edes jotenkin käyntiin. Kylppäriin kävellessäni katsoin peiliin ja huomasin jäljet kaulassani. Niiden peittämisessä tulisi olemaan kova työ. Lämmin suihku vei kaikki ajatukseni pois, kaikki huolet pois.

Astuin ulos kylpyhuoneesta, kun olin saanut vaatteet päälleni. Puin yli-ison T-paidan ja rennot housut, sillä lähtöön olisi vielä aikaa. Ehtisin siis hyvin valmistautua. Pian tuttu tunne palasi. Voi ei! Juoksin vessaan ja halasin pönttöä tiukasti, samalla kun tyhjensin vatsani sisältöä. Kamalin tunne ikinä. Päätäni särki, muttei onneksi niin paljon kuin olin odottanut. Särkylääkkeellä tästäkin selvittäisiin, kunhan vain pääsisin hakemaan sellaisen. Onneksi Joonas ei hakisi minua vielä hetkeen.

Istuttuani jonkin aikaa vessan lattialla, pääsin vihdoin hakemaan sen lääkkeen. Kello lähestyi jo yhtä, joten päätin alkaa siistiytymään. Ei sillä, ettäkö olisin bändin takia yrittänyt näyttää hyvältä. Halusin vain piilottaa krapulan aiheuttaman huonon oloni. Kieltämättä en myöskään halunnut heidän näkevän tavallista värikkäämpää kaulaani. Päätin siis peittää jäljet. Menin kylppäriin ja ryhdyin hommiin, kuuntelin musiikkia täysillä kuulokkeista. Miksi kuulokkeet? En halunnut olla se häiriköivä naapuri, josta kaikki valittavat. Seisoin peilin edessä laulaen ja meikkisivellintä heilutellen, kunnes peiliin heijastui tutun pörröpään kuva.

"Joonas mitä helvettiä?!" Huusin säikähtäneenä ja otin kuulokkeet pois. Blondi vain nauroi reaktiolleni. Tämä alkoi olemaan jo rasittavaa. En pysy perässä, monesko kerta tämä oli.

"Hei älä mua syytä, täl kertaa käytin ovikelloo! Ite et tullu avaamaan. Mut jollain tais olla villi ilta." Hän sanoi nauraen ja katsoen kaulaani, jota yritin epätoivoisesti peitellä. Käännyin ympäri ja olin sanomassa jotain, kunnes miehen hymy hyytyi kuin seinään.

"Mitä?" Hän ei vastannut, mutta käveli luokseni ja tarttui käsivarteeni hellästi, mutta samaan aikaan tiukasti. Tajusin virheeni heti ja katsoin poispäin hänestä. Yritin kääntää hänelle selkäni, mutta hän ei sallinut sitä.

"Millon nää on tehty?" Hän kysyi vakavissaan, mutta jäi ilman vastausta. Hän ujutti sormensa leukani alle ja käänsi katseeni häneen.

"Eve?"

"Maanantaina." Sanoin hiljaa häpeissäni.

"Sä lupasit lopettaa." Hän sanoi pettyneen kuuloisena. Kyynel vierähti poskelleni, mutta hän pyyhkäisi sen pois ja halasi minua tiukasti.

"Mikset sä tyttö rakas kertonu et sun oli paha olla?" Hän kysyi hiljaa halatessaan minua. En vastannut, mutta kiedoin käteni tiukasti miehen ympärille. Seisoimme siinä noin viiden minuutin ajan, kunnes kitaristi irtautui halista ja käänsi katseensa itkuisille kasvoilleni.

"Oo kiltti Eve, puhu mulle. Miks sä jatkat?"

"En mä tiedä. En mä voi sille mitään." Sanoin samalla, kun uudet kyyneleet tulvivat silmistäni.

"Jatkossa oikeesti puhut mulle, tai kenelle tahansa. Jätkät ainakin välittää susta ihan valtavasti, ihan niinku mäkin. Haluun auttaa sua, mut en voi jos et kerro mulle kun tarviit apuu." Nyökkäsin vastaukseksi ja pyyhin kyyneleet pois. Halasin Joonasta viimeisen kerran, ennen kuin palasin kaulani pariin.

"Kukas oli se onnekas?" Hän kysyi virnuillen, yrittäen keventää tunnelmaa.

"Yks poika vaan." Sanoin nauraen.

"Tarkennas nyt vähän kiitos." Hän jatkoi utelemista.

"No sellanen Daniel vaan." Sanoin hymyillen. Hänen ajattelemisensa sai hyvälle mielelle. Hyvä mieli kuitenkin vaihtui turhautumiseen, kun tajusin, etten pystyisi peittämään jälkiä.

"Voi helvetin perse!" Ähkäisin turhautuneena.

"No mitä?"

"Ei tää auta! Ihan sama miten paljon mä tungen meikkiä päälle, ne ei peity!" Joonas lähinnä nauroi raivoamiselleni.

"Näytäs." Hän sanoi ja astui lähemmäs tutkiakseen kaulaani tarkemmin.

"No on toi kyl aika pahan näkönen." Hän naurahti. Kohotin kulmiani hänen kommentilleen.

"Ei sun sitä ees tarvii peittää. Ihan ku jätkät ei koskaan ois tullu studiolle sotamaalaukset kaulassa." Hän nauroi ja yritti piristää. Lopulta päädyin pesemään kaiken meikin kaulastani. Sinne meni hyvät meikit hukkaan. Hain kaapistani harmaan hupparin ja mustat farkut, sitten viitoin Joonasta  poistumaan kylppäristä, jotta voisin vaihtaa vaatteeni rauhassa.

Pian olimmekin jo valmiita lähtöön. Tai siis minä olin, Joonas oli uikuttanut tylsistyneenä jo kaksikymmentä minuuttia. Lähtiessämme hän hoputti minua jatkuvasti. Mikä sähköjänis... Aina täytyy olla liikkeellä. Istuin miehen autoon pelkääjänpaikalle. Välillämme vallitsi pieni hiljaisuus, kunnes blondi rikkoi sen.

"Kai oikeesti tiiät, et voit puhuu meille ihan mistä vaan?" Hän kysyi hieman haikean näköisenä.

"Joo. Mut älä sä musta huolehdi, mä pärjään kyllä." Sanoin tälle yrittäen rauhoitella.

"Mut sun ei oikeesti tarvii pärjätä yksin." Hän jatkoi ja kääntyi katsomaan minua, ennen kuin käynnisti auton.

"Kiitos. Kiitos et oot siinä." Sanoin viimeisen kerran ennen seuraavaa hiljaisuutta.