Sisältä Pimeä || Blind Channel

30. Se on hyvä kysymys se

Työpäivä sujui normaalisti, Roope ei ollut paikalla. Kahvilassa oli melko rauhallista, mikä oli kieltämättä ihan mukavaa vaihtelua. Vuoron päätteeksi olin viimeinen lähtijä, joten kahvilan sulkeminen jäi minun vastuulleni. Siivottuani paikan, otin viimeisen katsauksen ympäristöstä. Kaikki näytti siistiltä, joten olin valmis lähtemään. Olin ilmoittanut Joonakselle, että joutuisin vielä sulkemaan kahvilan. Hänen oli nimittäin tarkoitus hakea minut takaisin studiolle.

Lähdin kahvilasta ja lukitsin ovet perässäni. Kääntyessäni huomasin välittömästi Joonaksen auton tien reunaan parkkeerattuna. Siellähän se hattarapää istuskeli, joten kävelin auton luokse ja hyppäsin kyytiin. Matka kului jutellessa kaikesta maan ja taivaan välillä. Onneksi, sillä en olisi kestänyt toista samanlaista matkaa, kuin aamulla Joelin kanssa. Kiusallinen hiljaisuus riivasi mielen ja ajatukset. Joonaksen kanssa juttelu kävi aina niin luonnostaan, että harvoin hänen kanssaan oli hiljaisia hetkiä.

Saavuimme treeniksen pihaan, josta sinkouduimme nopeasti lämpimiin sisätiloihin. Miten ulkona edes voi olla noin kylmä? Sellaista se elämä täällä Suomessa on, valitettavasti. Kylmää, märkää ja ankeaa. Onneksi studiolla oli kunnollinen lämmitys. Sehän siitä olisi puuttunut, että edes sisään ei pääsisi turvaan talven kylmyyttä. Riisuin ulkovaatteet ja hiippailin muiden seuraan olohuoneeseen. Kaikki olivat paikalla, Tommia ja Nikoa lukuun ottamatta. He olivat ilmeisesti käymässä Tommin luona.

Odotimme, että herrat saapuisivat paikalle. Ei aikaakaan, kun eteisestä kuului kahden miehen kailotusta. Pian he rynnivät olohuoneeseen, nyt meidän olisi tarkoitus lähteä kauppaan.

"Ootteks te valmiina lähtee?" Niko kysyi äkkiä.

"Joo, let's go!" Joel vastasi ja hyppäsi pystyyn. Muut seurasivat perässä, minä viimeisenä. Olin hieman epävarma ajatuksesta, mutta omaksi parhaaksenihan se kai oli. Raahauduin muiden perässä autoon. Menimme kahdella autolla, Tommin ja Joonaksen. Itse olin Ollin ja Joelin kanssa Joonaksen kyydissä. Muut menivät Tommin kyydillä. En kyllä ajatellut, että koko ryhmärämä lähtisi matkaan mukaan. Tästä voisi tulla mielenkiintoista.

Perille päästyämme heillä oli jo valmis sotasuunnitelma. Joel ja Joonas juoksivat kärryjen kanssa johonkin, Aleksi, Tommi ja Niko lähtivät keskenään kohti tuntematonta. Itse kuljin Ollin kanssa. Tilanne oli kaoottinen, sillä muut juoksentelivat ympäriinsä hullunkiilto silmissä. Me Ollin kanssa lähinnä naureskelimme muiden käytöstä. Miten ihmeessä viisi aikuista miestä saivat aikaan sellaisen välikohtauksen? Tuntui kuin Olli olisi perheenisä, minä äiti ja muut lapsia. Iältään Joel saattoi olla vanhin, mutta ei innoltaan ja käytökseltään. Yhdessä Joonaksen kanssa he vain lietsoivat toisiaan entistä enemmän.

Olimme kadottaneet lapsilauman silmistämme, nyt pystyimme keskittymään itse asiaan. Välillä tosin jostain kantautui Joelin ja Joonaksen innostunutta huutoa. Oliko tämä heille oikeasti näin iso ja erikoinen asia? Olli johdatti minua ympäri suurta kauppaa, seurasin häntä kuin labradorinnoutaja. Hän viskoi tavaraa työntämiini kärryihin, kysymättä minulta mielipidettä asiaan. Toisaalta, hän varmaan tiesi kantani.

Selvisimme vihdoin kassoille, odotimme vielä muita. Pian kolmikko saapui paikalle kärryineen. Kärryjen sisältö oli jopa järkevän näköistä. Pian paikalle ryntäsivät myös Joel ja Joonas. Oi voi... Joel istui kärryjen etuosassa peitto sylissään, kun Joonas työnsi kärryjä kovaa vauhtia. Silmäkulmaani iski kassojen takana odottava vartija. Miten tähän taas päädyttiin?

"Tuu nyt vittu alas sieltä ennen ku saadaan porttikielto." Tommi käskytti Joelia nolostuneena. Tämä teki työtä käskettyä ja loikkasi kärryistä peitto mukanaan.

"Ostit sitte peiton. Miks ihmeessä?" Naurahdin tilanteen rauhoituttua.

"Koska se viltti oli vitun ohut, pitäähän sulla nyt sentää varapeitto olla." Hän sanoi vakavissaan, mutta edelleen huvittuneena. Kaikkea sitä silmäni näkivätkin. Täytyihän se myöntää, että kyllä näky oli piristänyt päivääni.

"Äh, ei mun budjetilla oikeen osteta mitää ylimäärästä." Totesin hieroen niskaani.

"Jep, siks me mennäänki meidän budjetilla." Joonas ilmoitti ja pörrötti hiuksiani kevyesti. Mikä ihme hiuksissani oli niin erikoista?

"Siis häh? Ei teiän nyt oikeesti tarv-"

"Eikä nyt mitää vastaväitteitä." Kitaristi sanoi muka ankarasti. Ja niinhän siinä taas kävi. Vastusteluistani huolimatta Olli ja Aleksi raahasivat minut kassojen ohi, kun muut kauhoivat tavaraa hihnalle. Se samainen vartija seurasi tilannetta hämmentyneenä. Lopulta hän tuli antamaan asiasta huomautuksen meille, vaikka Joelhan se häiriköi. Onneksi selvisimme pelkällä varoituksella, eikä suurempia seurauksia tullut.

Kun tavaravuori oli saatu kasaan, lähdimme autoille. Istuessani takapenkille, Joel viskasi peiton syliini. Niinpä tietysti. Näytin miehelle pitkää keskisormeani, mikä herätti hänessä ja muissa pelkkää huvitusta. Pitkän tavaroiden lastaamisen jälkeen olimme valmiit lähtemään. Ei aikaakaan, kun saavuimme kerrostaloni pihaan. Raahasimme kaikki tavarat kerralla sisään, sillä olihan meitä sentään seitsemän käsiparia kantamassa. Sisällä he täyttivät kaappini nopeasti, vaikka sanoin heille tekeväni sen itse.

Heittäydyin sohvalle makaamaan ja katsomaan heidän sähellystään. Oli ihmeellistä, että olin saanut ympärilleni tällaisia ihmisiä. Heistä tulisin pitämään kiinni loppuun saakka, tuli mitä tuli. Leveä hymy valahti kasvoilleni, kyynel valui poskeani pitkin. Onnenkyynel. Juuri nyt olin oikeasti onnellinen. Kaikki ei ehkä ollut hyvin, mutta onnistuin unohtamaan sen hetkeksi. Heidän kanssaan tunsin toivoa tulevasta.

"Kaikki hyvin?" Joonas käveli luokseni hämmentyneenä.

"On." Vastasin hänelle, oikeasti hymyillen. Se nostatti pienen hymyn hänenkin kasvoilleen.

"Sitte tärkee kysymys. Osaaks kukaan tehä ruokaa?" Tommi kysyi, kun he olivat saaneet työnsä tehtyä. Kaikki nauroivat hänen huolenaiheelleen.

"Se on hyvä kysymys se." Ilmoitti Aleksi.

"Tuuks sä Eve auttaa mua, ku ei näistä toheloista oo kokkaamaa?" Olli kysyi huvittuneena.

"No ei me nyt ihan niin toivottomia olla!" Joonas tiuskaisi esittäen vihaista. Kaikki nauroivat entistä enemmän.

"Voin mä tulla." Sanoin yhä yrittäen rauhoittua. Nousin sohvalta ja toimin apukokkina. Keittiönurkkaus oli pieni ja ahdas, mutta ei se menoa haitannut.

Pitkän odotuksen ja loputtoman sähellyksen jälkeen olimme viimein valmiit. Ruokaa riitti koko porukalle, mutta tilaa oli vähän. Minä, Olli, Niko ja Joonas jäimme ruokapöydän ääreen, loput menivät sohvapöydän ääreen syömään. Tuijotin hetken edessäni olevaa lautasta. Mietin, mitä minun pitäisi tehdä, vaikka vastauksen olisi pitänyt olla itsestäänselvyys. Tunsin vieressäni istuvan Nikon rohkaisevan käden olkapäälläni. Lopulta tein sen. Kuuden miehen kasvoja koristi tyytyväisyys. Olin hidas ja minulla kesti kauan, mutta tein sen.

Nousin ylös ja vein astiani lavuaariin, joka oli täynnä miesten jäljiltä. Olin juuri alkamassa tiskaamaan, mutta Joonas tuli luokseni ja halasi minua takaapäin. Sitten hän irrotti otteensa ja pörrötti jo valmiiksi sotkuisia hiuksiani. Oikeasti! Toinen kerta saman päivän aikana. Hän nappasi tiskiharjan kädestäni.

"Anna tänne se, en kestä jos noi jää tonne oottaa iltaan asti!" Tuhahdin yrittäessäni saada harjaa takaisin.

"Menes sinä nyt muualle siitä, meikä hoitaa."

"Ei sun tarvii, tää on mun kämppä ja-"

"Tarviiks sun aina olla nii itsepäinen? Mee seurustelee muiden kans. Hopi hopi!" Hän naureskeli ja huitoi minua tieheni. Löin häntä leikkisästi käsivarteen ja kävelin sohvalle juttelemaan muiden kanssa.