Sisältä Pimeä || Blind Channel

38. Vaikutat jotenki poissaolevalta

Heräsin virkeänä seinän toiselta puolelta kuuluvaan murinaan ja riitelyyn. Jos ymmärsin oikein, Joonas oli vienyt Joelin peiton viime yön aikana. Hieman naurahtaen nousin ylös ja aloin tehdä aamutoimia. Pesin kasvoni kylmällä vedellä, sillä halusin saada viimeisetkin väsymyksen rippeet pois kasvoiltani. Harjasin hiukseni, vaihdoin vaatteeni ja laitoin viestiä Danielille. Hän oli nukahtamiseni jälkeen kysynyt, minä päivänä haluaisin tavata. Sovimme näkevämme huomenna, sillä tänään alkoivat musiikkivideon kuvaukset. Pian oveen koputettiin. Tiesin kyllä, ketkä siellä odottivat. Avasin heille oven.

"Huomenta." Tervehdin kahta huoneeseen astelevaa blondia.

"Huomenta huomenta. Mites sä ny noin pirtee oot?" Joel kysyi.

"En mä tiiä, ehkä mä vaan heräsin hyväntuulisena tai jotain." Vastasin kohauttaen olkiani.

"Voisit lahjottaa sitä hyväntuulisuutta vähän tolle Joelillekin." Joonas naurahti.

"Hei haista paska! Äijä pölli mun peiton, vaikka sulla oli omakin!" Hän sanoi tuohtuneena. Nauroin heidän lapselliselle kinalleen. Pian lähdimme aulaan odottamaan muita aamupalalle. Kaikki, paitsi Olli ja Tommi olivat saapuneet.

"Jaaha, Tomppa pisti viestii ettei se saa Ollii heräämään." Aleksi naureskeli. Siispä lähdimme kaikki rynnimään kohti oman Prinsessa Ruususemme leposijaa. Sinne päästyämme Joonas soitti musiikkia kovalla, ei reaktiota. Joel yritti ravistella ystäväänsä hereille, ei reaktiota. Lopulta Niko haki lasillisen vettä ja kaatoi sen hitaasti basistin korvaan. Vihdoin hän säpsähti hereille.

"Oliko hyvät unet?" Niko kysyi nauraen.

"Oli, ennen ku joku herätti." Hän mumisi vastaukseksi. Kaikki nauroivat. Hetken sähellyksen jälkeen pääsimme lähtemään. Saavuimme samaan hotellin ravintolaan, kuin eilen. Aamupala oli aina vaikein, sillä varsinkaan silloin en meinannut saada kurkusta alas mitään. Istuimme pöydän ääreen, muut alkoivat jo syömään. Joonas huomasi avuttomuuteni ja tarttui käteeni pöydän alla, silitellen hetken kämmenselkääni.

Aamupalasta oli selvitty jotenkuten, pian lähtisimme kuvauspaikalle. Olimme kaikki kokoontuneet huoneeseeni, sillä se oli huoneista siistein. Yllätyitkö? Hetken kuluttua lähdimme marssimaan kohti määränpäätä. Ulkona oli märkää ja kylmää, kuten Suomessa yleensä on. Ajatukseni pyörivät koko matkan kuin karuselli, mutta kaikki pysähtyi, kun kävelimme vanhahkon kerrostalon ohi. Sen jälkeen ajatukseni olivat aivan jumissa. Kerrostalolta oli noin puolen kilometrin matka kuvauspaikalle.

Olimme saapuneet kohteeseen. Maskeeraajat ja kampaajat alkoivat puuhastella bändiläisten hiusten ja kasvojen parissa. Kiril kiersi ympäriinsä ottamassa kuvia kulissien takaa. Jäin yksin. Katsoin, kun ihmiset ympärilläni hääräsivät tärkeiden tehtäviensä kimpussa, minä seisoin tarpeettomana keskellä kaaosta. Se oli hieman masentavaa. Tajusin, miten yksinäinen olin ilman heitä. En tiedä miten kauan olin vaipuneena transsiini, mutta pian säpsähdin ajatuksistani, kun tunsin jonkun kädet olkapäilläni. Käännyin säikähtäneenä ja näin Joelin.

"Ihan rauhassa, meikkii se vaan on." Blondi naurahti. Hän näytti siltä, kuin olisi tapellut. Naurahdin kiusallisesti.

"Mitäs sä täällä yksin vaeltelet?" Hän lisäsi hetken päästä.

"En mä tiiä. Ei mulla oikeen muutakaan tekemistä oo." Vastasin olkiani kohauttaen. Juttelimme hetken, kunnes hänen täytyi lähteä. Kuvaukset olivat ilmeisesti alkamassa. Jäin taas yksin. Huokaisin ja lähdin kiertelemään paikkoja. Jos tulin tänne tylsistymään, voisin yhtä hyvin tylsistyä kävellessäni.

Olin katsellut ympärilleni ja tutkinut ympäristöäni jo jonkin aikaa. Paikka oli iso, olisin voinut lähes eksyä. Lopulta kuitenkin löysin tieni takaisin kuvausryhmän luo. Siellä nuo kuusi miestä sätkivät ja pomppivat kameroiden edessä kuin viimeistä päivää. Pieni hymy yritti nostaa suupieliäni. Pian he pitivät ilmeisesti taukoa, sillä koko työryhmä hajaantui omiin suuntiinsa. Jotkut hakivat vettä, jotkut ruokaa. Päätähdet kuitenkin bongasivat minut ihmisrysän joukosta ja tulivat luokseni. Yhdessä lähdimme jonkinlaista taukohuonetta kohti.

Heittäydyin sohvalle Joonaksen ja Nikon väliin. Heillä oli oma keskustelunsa, minulla omat ajatukseni. Ne olivat nimittäin jälleen harhautuneet siihen taloon, jonka ohi olimme kävelleet muutamaa tuntia aiemmin. En saanut sitä mielestäni. Niko huitoi kättään kasvojeni edessä.

"Onks kaikki hyvin? Vaikutat jotenki poissaolevalta." Hän huolehti.

"Juu on. Mua vaan vähän väsyttää tai jotain."

"Ai. No sä voit jäädä vaikka tänne nukkumaan ku palataan hommiin, jos se vaikka auttais." Joonas kommentoi.

"Kiva." Vastasin melko eleettömästi.

Niinhän siinä sitten kävi. Kuusikko ja valokuvaaja palasivat töihin, kun minä jäin sohvalle makaamaan. Huone oli täysin hiljainen, mutta sen ulkopuolelta kuului hälinää ja melskettä. Yritin sulkea silmäni ja vaipua uneen, mutta en pystynyt. Noin puolen  tunnin ajan olin vain pyörinyt ja kääntyillyt sohvalla epämukavasti. Otin puhelimen esiin katsoakseni kelloa. Puoli neljä? Pojillahan kestäisi vielä ikuisuus!

Sain idean. Jos heillä kestäisi vielä kauan, ehtisin ihan hyvin tehdä omia juttujani. Siispä päätin nousta ylös ja kiskoa takin päälle. Puristauduin ihmisten läpi löytääkseni oven, josta olimme aamulla tulleet. Hetken suunnistamisen jälkeen pääsin viimein ulos. Ihanaa, vihdoin tilaa liikkua ja hengittää. Lähdin kävelemään Helsingin katuja pitkin, määränpääni oli selvä. Vastaan kulki yllättävän vähän ihmisiä, ottaen huomioon kellonajan. Eihän se toki minua haitannut, sainpahan olla rauhassa.

Saavuin kerrostalon pihaan, saman kerrostalon, jonka aamulla näimme. Kannattaisiko minun tehdä se, vai ei? Tuhannet ajatukset vilisivät päässäni samanaikaisesti, en kyennyt tarttumaan yhteenkään. Ne vain tulivat ja menivät edestakaisin aina uudestaan ja uudestaan, täsmälleen samaa vauhtia. Huokaisin ja kävelin kohti porraskäytävän ovea. Ulos käveli nainen, joka katsoi minua hämmästellen. Hän jopa kääntyi katsomaan minua, kun olin itse päässyt käytävään. Mikä minussa nyt muka niin erikoista oli? En vaivautunut edes vilkaisemaan taulua, josta olisin nähnyt käytävässä asuvien sukunimet. Varmoin askelin lähdin harppomaan kohti neljättä kerrosta, tuttuja portaita pitkin. Jähmetyin nähdessäni tutun sukunimen ovessa. Jokin oli vain... Muuttunut.

Tuominen Laakso

Laakso? Otin muutaman syvän henkäyksen, yrityksenäni kerätä kaiken sen rohkeuden jota minussa enää oli jäljellä. Painoin ovikelloa. Ei aikaakaan, kun ovella seisoi tuttu hahmo.

A/n: Kenet Eve mahtaa tavata? ;)