Sisältä Pimeä || Blind Channel

39. Saanko kysyy jotain?

Tuttu hahmo seisoi ovella. Hän vaikutti olevan sanaton ja häkeltynyt. Tai sitten hän ei tunnistanut minua, ja yritti miettiä kohteliainta tapaa käännyttää minut pois oveltaan.

"Eve?" Tuo mies varmisti. Jep, se siitä teoriasta. Nyökkäsin hänelle vastaukseksi. Pian hänen ilmeensä muuttui täysin. Hän astui käytävään ja kietoi kätensä ympärilleni tiukkaan haliin, minä toimin samoin. Kyyneleet alkoivat virrata poskiani pitkin. Luulin, että tällaisia jälleennäkemisiä oli vain elokuvissa. Olin väärässä.

"Ihana nähdä sua! Mitä sä näin kaukana Oulusta teet?" Hän kysyi hämmentyneenä.

"Ihana nähdä suakin, isä. Tulin tänne mun ystävien kanssa." Mies irtautui halista ja kutsui minut peremmälle. Tai eihän hän mikään mies ollut, vaan isäni. Riisuin ulkovaatteet ja seurasin häntä tuttuun olohuoneeseen. Hän keitti kahvia ja istuimme sohvalle juttelemaan.

"Tota... Saanko kysyy jotain?" Sanoin hetken hiljaisuuden jälkeen.

"Mitä vaan."

"Mikset sä ikinä ottanu muhun yhteyttä?" Kysyin häneltä hieman allapäin.

"Tottakai mä halusin pitää yhteyttä, mut sun äiti ei antanu. Tuntu ihan hirveeltä vaan menettää rakas lapsi yhtäkkiä." Säälin häntä, kunnes muistin jotain.

"Miten sulla nykyään menee?" Päätin kysyä häneltä.

"Paremmin. Teiän lähdön jälkeen olin ihan rikki. Purin mun huonoa oloa alkoholiin ja... Sä varmaan tiedätkin loput. Mut nyt oon ollu jo viimiset puol vuotta täysin raittiina. Ja oonhan mä ehkä saattanu löytää jonkun ihanan ihmisenkin." Hän kertoi hymyillen.

"Vau! Oon tosi ilonen sun puolesta. Senkö sukunimi sit on Laakso?"

"Jep. Riikka." Olin onnellinen, että isä oli päässyt eteenpäin.

"Mitenkäs sulla sujuu?" Hän kysyi. En ollut alkuun ihan varma, mitä hänelle olisi pitänyt sanoa.

"Parempaan päin." Vastasin pienesti hymyillen.

"Mitä sä tolla tarkotat?"

"Se on aika pitkä ja monimutkanen juttu." Kerroin hänelle vähätellen asiaa.

"Ja mulla on aikaa." Hän totesi. Lopulta päädyin kertomaan hänelle kaiken.

"No kaikki alko siitä kun jouduin muuttamaan sinne Ouluun. Menetin kaikki mun kaverit, eikä ees Juliaa kiinnostanu mun asiat enää. Sit oli tää Joni. Se oli väkivaltanen hullu. Uskon et äiti tiesi kyllä mitä kaikkee se oli mulle tehny, mut ei vaan välittäny. Olin niin vitun rikki. Ja niin oli myös mun ranteet." Lisäsin nostaen hihaani. Hän oli järkyttynyt, mutta antoi minun jatkaa tarinaani.

"Sit sain siitä kaikesta tarpeeks ja... Olin aikeissa lopettaa kaiken. Mut sit mun hyvä ystävä Joonas, jota en sillon vielä tuntenu, tuli sinne sillalle. Se sai mut miettimään asioita uudelleen, ja sen ansiosta mä oon edelleen tässä. Sen jälkeen en enää halunnu palata kotiin, joten mä karkasin. En tiedä mitä ois tapahtunu, jossei nää mun nykyiset ystävät ois päättäny auttaa mua. Niillä on oma bändi, ja ne anto mun asua niiden treenikämpällä. Sit mä lopetin lukion ja sain töitä sellasesta kahvilasta. Sit muutin omilleni ennen kun olin täyttäny 18." Selitin hänelle juurta jaksaen kaiken, mitä tähän päivään mennessä oli ehtinyt tapahtua. Hän oli sanaton. Lopulta halasimme toisiamme sohvalla istuen, samalla kun tyhjensin kyynelkanavani.

"Oon niin pahoillani." Hän sanoi edelleen häkeltyneenä.

"Ei se mitään. Et sä ois voinu asialle tehdä mitään."

"Paitsi jos oisit jääny tänne, etkä lähteny äitis mukaan. Ethän sä siihen tietenkään voinu vaikuttaa, mutta mun ois pitäny pitää puoliani paremmin." Hän totesi hieman pettyneenä.

"Mut oon ilonen et löysit sellasia ihmisiä ympärilles. Oon kiitollinen niille sun ystäville." Hän irtautui halista ja yritti hymyillä.

"Ne on parhaita." Sanoin jo hieman reippaammin, pieni hymy alkoi muodostua kasvoilleni. Sitten muistin jälleen erään asian. Nousin sohvalta ja suuntasin kohti vanhan huoneen ovea. Avasin oven ja yllätyin näkemästäni. Se oli... Aivan ennallaan! Mikään ei ollut muuttunut, paitsi että tavarani olivat ehtineet kerätä paksun kerroksen pölyä. Piian isä hiippaili huoneen ovelle.

"En halunnu luopuu niistä. Ne oli ainoo asia joka muistutti susta, kun äitis esti yhteydenpidon." Vau...

"En enää ees tiedä mitä sanoo." Mutisin käydessäni huonetta läpi. Huomasin myös 7-luokalla otetun kaverikuvan minusta ja Juliasta. Kaipasin häntä. Sitten tajusin, että hänhän asuu aivan viereisessä talossa. Sitä kauttahan me olimme tutustuneet. En halunnut nähdä häntä.

"Hei se kahvi on ollu muuten valmista jo ajat sitte. Tuutko?" Hän naurahti. Seurasin häntä tuttuun keittiöön, jossa istuimme alas kahvikupit kourissa. Katsoin puhelimesta kelloa, huomasin sen olevan jo melkein puoli seitsemän. Miten tässä oli mennyt niin kauan? Huomasin myös miljoona viestiä ja vastaamattomia puheluita.

Joonas

Missä sä oot?

Mihin sä katosit?

Mikset sä vastaa puhelimeen?

Tää ei oo enää hauskaa, vastaa nyt ihan oikeesti.

Porkoa etsimässä

Violent Bob
@Eve mihin ihmeeseen sä lähit?

Herra-Husky
?

Lusikka-Lalli
Noni Eve aiheutat Joonakselle sydärin

KIA-kuski
Pitäis varmaan vaihtaa ryhmän nimeks Eveä etsimässä

Kaikki hyvin.
En tiiä tuunko yöks hotellille.

Hattaramies
Missä sä oot???

Prinsessa Ruusunen
Mikset tulis yöks tänne?

Suljin puhelimen ja palasin keskustelemaan isäni kanssa. Keskustelimme vielä hetken kuluneesta vuodesta, kunnes avaimet kilahtivat lukkoon ja ovi aukesi. Sisään asteli sama nainen, jonka olin nähnyt käytävässä tänne tullessani.

"Nii, Eve täs on Riikka. Riikka täs on mun tytär Eve." Isä esitteli meidät.

"Eli siks sä olit niin tutun näkönen! Ihana nähdä sut livenä." Hän sanoi hymyillen. Vastasin hymyllä. Hän vaikutti aidosti mukavalta ihmiseltä, eikä sellaiselta ilkeältä äitipuolelta. Hän istui hetkeksi seuraamme juttelemaan.

"Isäs on kertonu susta niin paljon. Harmi, ettei se sun äiti antanu sun nähdä meitä. Oisin mä mielelläni tavannu sut jo aiemmin. Oi että, oot vielä nätimpi kun kuvissa." Riikka intoili, isää lähinnä nauratti.

"No mukava että tuutte juttuun." Isä naureskeli

"Hei mun pitäis varmaan alkaa lähtee hotellille päin." Huokaisin ja nousin ylös. Vaikka sanoin pojille, etten välttämättä menisi hotellille yöksi, niin tietysti aioin mennä. Missä muuallakaan muka nukkuisin? Sanoin sen vain, koska en halunnut heidän murehtivan perääni.

"Okei, haluutko kyydin? Mä voisin nimittäin käydä kaupassa samalla." Isä tarjoutui. Suostuin, joten lähdimme yhdessä hakemaan autoa parkkipaikalta. Automatka oli lyhyt ja nopea. Se kului lähinnä jutellessa. Auto pysähtyi. Olin nousemassa, kunnes isäni avasi suunsa jälleen.

"Kai me voidaan nähdä vielä uudestaan, nyt kun oot täällä niiden kuvausten ajan?"

"Tietty. Huomenna?" Kysyin hymyillen.

"Ehdottomasti." Isä täydensi ja hyvästeli minut. Suljin oven ja lähdin suunnistamaan kohti minulle varattua hotellihuonetta. Nyt osasin onneksi jo kulkea siinä paikassa, joten löysin huoneelle nopeasti. Heittäydyin jälleen väsyneenä makaamaan sängylle.