Sisältä Pimeä || Blind Channel

24. Daniel

Oli perjantai aamu, heräsin aikaisin ja kävin lenkillä ennen töihin lähtöä. Olin maanantain jälkeen nähnyt Saran kahdesti, kerran kahvilassa ja kerran hänen luonaan. Sovimme, että hän tulisi luokseni ennen bileitä valmistautumaan. Työpäivä kului rauhallisissa merkeissä, Roope ei ollut paikalla. Ei se kyllä varsinaisesti haitannut. En ollut nähnyt bändiä maanantain jälkeen, mutta Sara sentään piti minulle seuraa. Olin kiintynyt häneen aina enemmän ja enemmän. Mieleen tulivat ajat, jolloin Julia vielä oli elämässäni. Vaikka Sara olikin luotettava ja hänestä oli tullut hyvä ystävä, en ollut kertonut hänelle ongelmistani.

En ollut juuri syönyt koko viikon aikana, en pystynyt. Hieman jännitti mennä juhlimaan, sillä en takuulla välttyisi alkoholilta. Mitä kävi viimeksi, kun join tyhjään vatsaan? Yritin olla ajattelematta sitä. En ollut satuttanut itseäni kertaakaan Saran tapaamisen jälkeen. Tuntui hyvältä, että olin saanut uuden ystävän.

Kello oli nyt noin viisi, odotin hänen saapuvan asunnolleni. Eipä aikaakaan, kun kuulin ovikellon soivan. Siitä olikin hetki, kun olin tuon äänen viimeksi kuullut. Yleensä täällä kävi vain Joonas, joka tuli itse ovesta avaimella. Menin avaamaan oven, tervehdin ystävääni. Hän halasi minua nopeasti ennen asuntoon astumista. Näytin hänelle, minne jättää ulkovaatteet, sitten siirryimme sohvalle istumaan.

"Ihan kivan näkönen paikka." Hän sanoi katsellessaan ympärilleen.

"Vähän pieni tää on, mut kotoisa." Vaihdoimme kuulumiset pikaisesti, sitten hän siirtyi tasanteella olevalle vaatekaapille.

"Ootko jo päättäny mitä laitat päälle?" Hän kysyi tutkiessaan kaapin sisältöä tarkasti.

"No aattelin ihan vaan jotain-"

"Ei mitään 'ihan vaan'! Mennään pitää hauskaa, sun pitää näyttää upeelta!" Naurahdin vain hänelle. Lopulta olimme päättäneet illan asun; mustat revityt farkut, valkoinen toppi ja musta nahkatakki. Kuulostaako tutulta? Sara oli kyllä yrittänyt saada minua pukemaan jotain "villimpää", mutta en halunnut. Jos hihoja ei olisi, käteni täyttäneet arvet olisivat kaikkien nähtävillä. Sitä paitsi, minua ei juuri innostanut ajatus tuijottavaista silmäpareista. Alkaisimme pian valmistautumaan, joten päätin käydä suihkussa.

Vesi valui paljasta vartaloani pitkin alas viemäriin. Veden ropiseva ääni täytti kylpyhuoneen, muttei vaimentanut ulkopuolisia ääniä täysin. Kuulin, kun ulko-oveni aukesi. Kuulinko vain harhoja? Huhuilin ystävääni kylppäristä, mutta en saanut vastausta. Pienimuotoinen kauhu valtasi ajatukseni. Sammutin suihkun äkkiä, kuulin asunnosta hiljaista puhetta. Puin pikaisesti rennot vaatteet päälle ja poistuin huoneesta. Näin Saran istumassa sohvalla.

"Kenen kans sä jutte-"

"Moi." Kiljaisin, sillä säikähdin valtavasti. Kääntyessäni näin onneksi vain tutun ja turvallisen Joonaksen.

"Joonas mitä helvettiä?!" Puuskaisin hänelle edelleen itseäni rauhoitellen.

"Mitä? Nytkö mä en enää saa edes käydä kylässä?" Hän naurahti ja halasi minua, yrittäen rauhoitella kurkkuuni hyppivää sydäntäni.

"Ei siis tottakai saat. Mut mitäs sä täällä, kun et ees ilmottanu tulevas?"

"Oonkohan mä ikinä ilmottanu etukäteen?" Nauroimme molemmat, sitten käänsin katseeni sohvalla häkeltyneen näköisenä istuvaan Saraan.

"Niin siis tos on Sara, Sara varmaan tiiätkin kuka tää on." Esittelin heidät nauraen.

"Fani vai?" Joonas naurahti.

"No todellakin!" Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin hänen puhuvan suihkusta tultuani.

"Mut nii oliks sul joku syy tulla käymään vai tuliks muuten vaan?" Yritin vihdoin saada jonkinlaisen vastauksen kysymykseen.