Sisältä Pimeä || Blind Channel

4. Hetken jo luulin et pitää soittaa ruumisauto

"Haloo? Ooks sä hengissä?" Heräsin yhtäkkiä tuttuun ääneen. Avattuani silmäni näin eteeni kyyristyneen, tutun hahmon. Sama blondi, joka aiemmin esti minua hyppäämästä sillalta. Mitä hän täällä tekee?

"No huh, hetken jo luulin et pitää soittaa ruumisauto. Mitä sä nyt tälläses paikas nukut? Eiks oma sänky ois paljon mukavampi?"

"Mitä se sua kiinnostaa?"

"No siis ihan siltä kannalta aattelin, ettei huomenna löytyis jäätyneeks kuollutta ruumista."

"Anna mun olla, kun et mistään mitään tiedä."

"Onks sulla kotona kaikki hyvin?" Tuota en osannut odottaa. Pysyin hiljaa ja käänsin katseeni polviini, joita halasin yrittäessäni lämmittää itseäni. Mies taisi tulkita hiljaisuuteni vastaukseksi, sillä sanoi pian jotain omituista.

"Tuu. Meiän treenikämpällä on vapaa sohva jolla voit nukkuu." Hän nousi ylös ja viittoi mukaansa. Istuin paikallani ja kohotin kulmiani blondille.

"Juu ei. Tapasin sut just, enkä tunne sua. Miks luottaisin suhun? Ja mikä ihmeen treenikämppä?"

"Bändeillä yleensä on joku treenikämppä. Ja onks sulla parempia ideoita? Jäätyy kuoliaaks? Jos sitä haluut niin siitä vaan." Hän kohautti hartioitaan. En ollut varma miehen aikeista. Tuntui törkeältä ja tyhmältä kutsua häntä vain 'mieheksi' tai 'blondiksi'.

"En en ees tiedä sun nimee. Enkä-"

"Joonas. Entä sun nimi?"

"Eve." Nuori mies, ilmeisesti Joonas, hymyili pienesti ja viittoi taas mukaansa.

Pohdiskelin kahden vaihtoehdon välillä. Jäänkö tänne kylmyyteen, vai lähdenkö ohikulkijan mukaan? Huokaisin ja nousin ylös. Blondi hymyili. Epäröin valintaani hieman, mutta lähdin miehen mukaan. Kävelimme Oulun katuja pitkin, kohti niin sanottua "treenikämppää". Matka oli hiljainen, kumpikaan ei sanonut sanaakaan.

Lopulta saavuimme treenikämpälle. Se ei ollut kovin iso, mutta siellä oli kaikki tarvittava. Ilmeisesti äänieristetty huone, joka oli täynnä soittimia, oli ensimmäinen vastaantuleva huone sisääntultaessa. Sitä vastapäätä oli pieni, hyvin pieni, keittiö. Viimeisessä kunnon huoneessa oli kaksi suurta sohvaa, TV ja jonkinlainen palkintohylly. Bändi olikin ilmeisesti ihan oikeasti varteenotettava, eikä mikään wannabe artistien kerho. Näiden huoneiden lisäksi sieltä löytyi kaksi vessaa, sekä jonkin pukuhuonetta muistuttava tila.

Joonas johdatti minut olohuoneeseen ja käski sohvalle istumaan. Tein työtä käskettyä, mutta mies itse katosi jonnekin. Hän palasi hetken kuluttua takaisin, mukanaan tyyny ja peitto. Hän viskasi ne toiselle sohvalle ja käänsi katseensa minuun päin.
"Keittiön sisältöä saa vapaasti käyttää, mut älä koske kaljoihin." Hän naurahti hieman lauseen lopussa, mikä sai oman olonikin hieman rennommaksi.

"Pärjäätkö, jos lähen kotiin?" Vastasin kysymykseen pelkällä nyökkäyksellä. Joonas oli jo lähdössä, mutta pysäytin hänet kysymällä jotain.

"Miks teet näin? Tai siis, miks autat mua? Autat ihan tuntematonta ihmistä, josta et tiedä mitään."

"Ei kukaan muukaan näyttäny auttavan. Jokainen ansaitsee uuden mahdollisuuden, varsinki noin nuorena. Ja kuka tietää, ehkä mä susta vielä opin jotain. Minkä ikänen sä oikeestaan oot?"

"17, täytän tänä vuonna 18."

"Ja näin oon oppinu jo ensimmäisen asian, itseasiassa toisen." Mies hymyili voitokkaasti ja lähti, jäin yksin. En edelleenkään voinut uskoa häntä. Hän ei ollut mikään pedofiili, vaan oikeasti hyväntahtoiselta vaikuttava ihminen. Halusin kuitenkin olla vielä varovainen hattarapään kanssa, sillä hän oli kuitenkin edelleen tuntematon. Voi perse. Muistin, ettei puhelimessani ollut akkua, enkä ottanut laturia mukaani. Nousin äkkiä ylös sohvalta ja juoksin ovelle siinä toivossa, ettei Joonas ollut vielä ehtinyt kauas. Onnekseni ei ollut,

"Hei oisko sulla lainata iPhonen laturia? Mun puhelimessa ei oo akkua eikä mul oo laturia." Huusin miehen perään, ja hän onneksi kääntyi takaisin. Hän kävi hakemassa laturin autostaan ja ojensi sen minulle.

"Kiitos, ja anteeks."

"Ei mitään." Hän hymyili ystävällisesti ja lähti. Palasin olohuoneeseen ja laitoin puhelimeni lataukseen. Se käynnistyi vihdoin, ja huomasin kellon olevan jo noin neljä yöllä. Oho. Miten kauan oikein vaeltelin ulkona? Huomasin myös läjän viestejä. Ensimmäinen oli Julialta. Hän oikeasti vastasi '?' viimeiseen viestiin ennen itsemurhayritystäni? Uskomatonta. Ehkä hän ei vain välittänyt. Tunsin oloni entistä yksinäisemmäksi. Päätin jättää vastaamatta.

Seuraava viesti oli Jonilta. 'Missä ne viinat viipyy? Mä varotin sua'. No niinpä tietysti, eihän sitä miestä tunnetusti muu kiinnosta. Vastasin hänelle itsevarmasti, sillä en joutuisi häntä enää näkemään. 'Hae ite viinas, kusipää'. Olin lähes ylpeä vastauksestani. Kolmas viesti oli äidiltäni. 'Kotiin ja heti paikalla! Koululta tuli viesti, eikä sun asemas näytä hyvältä'. Myös äidinpuolen mummilta oli tullut viesti. 'Jos sinut nyt koulusta heitetään ulos, niin tänne ei ole enää asiaa!'. Kannustavaa. Äiti oli ilmeisesti juoruillut asioistani, yllätys. Äidinpuolen suku oli todella vanhanaikaista ja kouluun keskittynyttä. Ei oikeastaan edes ollut oma valintani mennä lukioon.

Viimeinen viesti oli tuntemattomasta numerosta. 'Jos luulet pääseväs eroon musta, oot väärässä ämmä'. En tiennyt, keneltä se oli. Ensimmäisenä kuitenkin tuli mieleen entinen poikaystäväni, jonka olin jättänyt noin yhdeksän kuukautta sitten. Hän ei ottanut uutisia kovin kevyesti, vaan alkoi kiusaamaan minua. Se oli sekä fyysistä, että henkistä. Hän oli yksi syypää siihen, että hylättyjä kursseja ja T-merkintöjä oli enemmän kuin hyväksyttyjä kursseja. Päätin taas olla vastaamatta. En jaksanut hänen kusipäisyyttään juuri nyt.

Suljin puhelimeni ja nousin ylös. Kävin katsomassa itse studiota. Kitaroita oli enemmän kuin muita soittimia yhteensä. Oli sähkökitaroita ja akustisia kitaroita. Vau. Nyt kaipasin isääni entistä enemmän. Pelkästään kitaroiden näkeminen muistutti hänestä. Otin yhden kitaroista, akustisen, melko perinteisen näköisen kitaran. Se oli valmiiksi viritetty ja hyvässä kunnossa. Päätin selvittää, osaisinko enää soittaa. Soitin jotain aivan satunnaista, ilman mitään varsinaista tarkoitusta. Taito tallella.

Vein kitaran takaisin paikoilleen ja palasin olohuoneeseen. Tarkistin puhelimen ilmoitukset vielä kerran ja huomasin Jonin vastanneen. 'Vitun ämmä, sua on varotettu', omaperäistä. Kuka osasi arvata alkoholin olevan noin tärkeää aikuiselle miehelle? Toisaalta, määrä joka häneltä uupui ei ollut mikään pieni. Hups. Jätin jälleen vastaamatta ja suljin puhelimeni. Sammutin valot ja asetuin toiselle sohvalle, jolle Joonas oli laskenut petivaatteeni. Sohva ei ollut kaikkein mukavin, selkä olisi huomenna kipeä. Oli se kuitenkin parempi, kuin autokatos. Suljin silmäni ja nukahdin ennätysnopeasti. Olin varmaan niin väsynyt, etteivät aivoni jaksaneet enää yliajatella ja murehtia.

Tyttö avasi oven ja otti takkinsa pois. Hän vei kitaralaukkunsa omaan huoneeseensa ja meni olohuoneeseen tervehtimään sohvalla istuvaa isäänsä. Isä hymyili tyttärelleen lämpimästi ja taputti paikkaa vieressään, kutsuen tytön istumaan.

"Miten meni? Opitko mitään uutta?" Mies kyseli innoissaan.

"Joo, opin mä soittamaan yhden uuden laulun!"

"Loistavaa! Kyllä susta vielä tähti tulee!"

Kyllä susta vielä tähti tulee. Tyttö halasi isäänsä ja meni huoneeseensa. Huoneen seinillä oli paljon julisteita, lähinnä eri bändien julisteita. Hän laittoi ylpeänä viestin ystävälleen, kertoakseen edistymisestään. Kyseinen ystävä asui samassa pihassa, he tekivät kaiken yhdessä. Toinen oli kiinnostunut musiikista, toinen lähinnä muodista ja tyylistä.

He olivat erottamattomat. Olivathan?