Sisältä Pimeä || Blind Channel

11. Mitä eilen tapahtu?

Olimme istuneet olohuoneessa parin tunnin ajan, kukin pojista vuorollaan antanut omituista katsetta suuntaani. He olivat kaikki juoneet, toiset enemmän kuin toiset. Hihani alkoi tuntua märältä, mutta veri ei onneksi erottunut mustasta kankaasta. Jotain sille oli kuitenkin tehtävä, joten nousin sohvalta ja lukittauduin uudelleen kylpyhuoneeseen. Umpikuja, sillä eihän siellä mikään ollut muuttunut. Ensiapulaukku ei ollut mystisesti ilmestynyt keskelle kylppärin lattiaa.

Huuhtelin ranteeni kylmällä vedellä. Pysähdyin katsomaan veristä hihaa. Ei veri siitä erottunut, mutta märältä se näytti. Päädyin kuitenkin samaan ratkaisuun kuin aiemmin. Täytyi odottaa, että muut lähtisivät. Ainahan voisin väittää kastelleeni hihan käsiä pestessä. Liityin takaisin muiden seuraan. Nyt he olivat jo niin päissään, ettei kukaan oikeastaan tajunnut tästä maailmasta mitään. Eivät he enää kauaa jaksaisi juhlia. Juuri silloin Olli ilmoitti lähtevänsä kotiin, Tommi lähti samalla oven avauksella. Nyt jäljellä oli vielä neljä väsynyttä miestä. Pian paikalta poistui myös Aleksi. Sitten Niko. Viimeisenä Joel ja Joonas. Vihdoin olin yksin.

Ryntäsin keittiöön, sillä ajattelin ensiapulaukun löytyvän sieltä. Olin oikeassa. Kaivoin laukun esiin, menin kylppäriin, otin siteen ja nostin hihani ylös. Kiedoin siteen ranteeseeni ja lähdin etsimään puhdasta hupparia, sillä halusin verisen vaatekappaleen mahdollisimman pian pois. Otin laukustani tummansinisen, suurikokoisen hupparin ja puin sen päälle. Heittäydyin helpottuneena sohvalle. Puhelimeeni tuli viesti. Hautauduin peiton alle puhelin kourassa katsomaan, keneltä se oli. Vastaus oli yllättävä.

Julia.

                              Julia

Anteeks mun käytös, en ois saanu sivuuttaa sua näin.

                                                                  Hyvähän se nyt on tajuta...

Mitä tarkotat? Älä viitti olla noin dramaattinen,
ihan ku mä oisin tehny pahemmanki rikoksen tai jotain.

                                                                      Anna vaan olla.

Olin turhautunut, juuri nyt en edes halunnut Julian seuraa. Ehkä olin viimein ymmärtänyt, ettei hän ollutkaan oikea ystävä. Oli silti surullista ajatella, että olin kaikki nämä vuodet luullut toisin. Kaikki nämä vuodet olin viettänyt ihmisen kanssa, joka tuskin edes välitti minusta. Ajatus sai silmäni kirvelemään. Suljin puhelimeni ja laskin pääni tyynylle. Hetken kuluttua uni vei voiton.

Tyttö istui sängylleen ja laittoi puhelimensa pois. Hän avasi kitaralaukkunsa ja otti kitaransa ulos. Kitara oli isän vanha, huippukunnossa. Hän alkoi soittaa samaa laulua, jota aiemmin kitaratunnilla. Huoneen ovi aukesi, sisään käveli miehen hahmo, isä. Isällä oli hymy kasvoillaan, ilma oli täynnä ylpeyttä. Hänen tyttärestään tulisi vielä loistava.

Laulun loputtua isä istui tytön viereen sängylle ja halasi häntä. He juttelivat jostain, mutta mistä? Pian isä pörrötti tyttärensä hiuksia ja lähti huoneesta. Tyttö oli täynnä intoa, hän rakasti uuden oppimista. Vaikka hän oli jo 15-vuotias, into ei ollut kadonnut mihinkään. Hänen kännykkänsä piippasi, hänen ystävänsä soitti. Tyttö noukki puhelimensa ja vastasi iloisesti ystävälleen.

He juttelivat pitkään, lähes tunnin. He nauroivat paljon, kuka ties mille. Tyttö oli onnellinen. Hänellä oli mahtava ystävä, paljon kavereita ja maailman ihanin isä. Äiti oli aina hieman nihkeä ja tiukka, mutta kyllä he silti toisistaan välittivät. Isä taas oli olemukseltaan lempeä ja rakastava. Tämän kasvot suorastaan hehkuivat lämpöä. Ovi aukesi ja isä kurkisti sisään.

"Eve hei, tuu syömään."

Aamulla, 10.15

Miten nukuin taas näin pitkään? Nousin ylös ja vaihdoin vaatteeni. Olin tekemässä aamupalaa, kun tuttu hattarapää asteli ovesta sisään.

"Ootko nähny mun puhelinta? Se varmaa jäi tänne eilen." Ne olivat ensimmäiset sanat, jotka darrainen Joonas sai suustaan.

"No huomenta vaan sullekki. Ja en oo kyl nähny."

"No hitto, mun pitää löytää se."

"Voin auttaa ettii."

"Kiitos."

Kuljimme ympäri treenistä etsimässä kadonnutta puhelinta, mutta se olikin vaikeammassa piilossa kuin luulimme. Lopulta se löytyi tiskialtaan alapuolella olevasta kaapista. Se, miten se sinne oli päätynyt, on täysi mysteeri.

"Käyn nopee kusella ni jätän sut sit rauhaan." Näytin miehelle peukkua ja palasin aamupalan pariin. Pian se kuitenkin keskeytyi uudestaan.

"Eve hei, miks kylppärin lattialla on ensiapulaukku?" Joonas palasi keittiöön ja nojasi pöytään. Ei hemmetti, olin unohtanut laukun takaisin.

"Aa niin se. Totaah, leikkasin vahingos sormeen ku pilkoin kurkkuu. Piti ettii laastari." Blondin kasvoilla oli tyytymätön ilme.

"Ja mikäs sormi se sit on?" Hän kysyi kohottaen kulmiaan. Pitikin selittää jostain kurkun leikkaamisesta...

"Kai tiiät olevas surkee valehtelija?" Nyökkäsin vain häpeissäni.

"No kerros sit mihin oot tarvinnu sitä laukkua." Katseeni putosi maahan ja jähmetyin niille sijoilleni.

"Eve."

"Nii?"

"Nosta hihas." Ja kiinni jäätiin. Mistä hän nyt sen muka voisi tietää? Katsoin häntä kysyvästi.

"Miks? E-"

"Tiiät kyllä. Näytä nyt vaan." Huokaisin syvään, sillä tiesin etten pääsisi tilanteesta ennen kuin nostaisin hihani. Tartuin oikeaan hihaan ja nostin sen ylös paljastaen verisen siteen ranteeni ympärillä. Joonas oli järkyttyneen näköinen. Hän ei sanonut mitää, mutta astui lähemmäs minua. Hän otti käteni omaansa ja avasi siteen toisella kädellään, paljastaen tuoreet viillot.

"Miksi?" Hän kysyi hiljaisella äänellä. Katseeni ampui kysymysmerkkejä miestä kohti. Miten niin miksi?

"Mitä eilen tapahtu? Joel kerto sun tulleen sisälle itkeneen näkösenä."

"Joel nyt ei ollutkaan ihan näissä maailmoissa."

"Ei sun oikeesti tarvii salailla asioita. Sä voit luottaa muhun, sä voit luottaa meihin kaikkiin." Hän laski käden olkapäälleni ja huokaisin suuresti.

"Juuso. Se ei vaan jätä mua rauhaan. Ihan sama mitä teen, se ei lopeta." Nyt hattarapää näytti lähes vihaiselta.

"Mä pidän huolen että lopettaa. Älä sä sitä kusipäätä pelkää, ei se sulle mitään voi tehdä." Mitenköhän hän sen aikoi tehdä? Hymyilin hänelle vastaukseksi, hän hymyili takaisin.

"Mikset vaan kertonu?"

"En haluu vaivata teitä mun ongelmilla."

"Ei siitä nyt mitään vaivaa oo hassu. Ens kerralla kerrot, okei?"

"Okei."

"Mut lupaa yks juttu." Ja mitähän blondi nyt halusi?

"No?"

"Älä enää satuta itteäs." Hän kietoi kätensä ympärilleni ja sulki minut lämpimään syleilyynsä. Halasin häntä tiukasti takaisin. En halunnut ikinä lähteä tämän luota, hänen kanssaan tunsin oloni turvalliseksi. Hänen kanssaan oli hyvä olla.

"Lupaan."

A/n: Kykeneekö Eve pitämään lupauksensa?

Koska oon saanut aika mukavasti kirjoitettua kappaleita valmiiksi, julkaisen vielä tämänkin viikon ajan kuusi lukua! Tänään siis tulossa vielä toinen.
Ps. Miten teillä näkyy noi viestit? Oon kirjoittanut nää pädillä, niin en oo varma miten ne näkyy esim puhelimella😅 Et jos ne on ihan miten sattuu, ni kertokaa et voin korjata.