Sisältä Pimeä || Blind Channel

34. Out of control

⚠️TW⚠️
Paniikkikohtaus

Palasin takaisin olohuoneeseen ja hyppäsin sohvalle Aleksin ja Ollin väliin. Tällä kertaa pidin raajani omalla alueellani. Juttelimme jonkin aikaa tulevasta Helsingin matkasta. Olin innoissani, sillä en ollut pitkään aikaan käynyt siellä. Samalla olin kauhuissani. Mitä jos näkisin Julian? Tuntui hirveältä ajatella noin, olihan hän kuitenkin ollut paras ystäväni monien vuosien ajan. Päähäni hiipi ajatus. Välittikö hän koskaan? Ajatus sattui, paljon. Pidättelin kyyneleitä viimeiseen asti. En halunnut näyttää heille, miten heikko olin.

"Mikä on?" Tommi kysyi yhtäkkiä. Hätkähdin hieman, sillä olin ollut syvällä ajatuksissani.

"Ei mikään. Miten nii?" Kysyin tekopirteästi taistellessani kyyneleitä vastaan.

"Kyllähän susta nyt näkee ettei kaikki oo hyvin." Aleksi sanoi ja liikkui lähemmäs.

"Unohtakaa koko juttu." Sanoin ja nousin sohvalta. Juoksin takaisin kylppäriin ja lukittauduin sinne. Romahdin lattialle, silmäni tulvivat ennätysvauhtia. Olin varma, että pian hukkuisin omiin kyyneleihini. Pojat saisivat hakea läpimärän ruumiini kylmästä ja märästä kylpyhuoneesta. Annoin kaiken sen pahan olon purkautua. Kaikki se, mitä viimeisten kuukausien aikana oli tapahtunut. Kaikki se ahdistus, pelko ja suru. Kylmyys, tunnottomuus ja kipu. Kaikki purkautui kerralla. En pystynyt lopettaa, en voinut hallita enää itseäni. En emotionaalisesti enkä fyysisesti. Istuin kylmällä lattialla, sydämeni tuntui kuristuvan. Halusin helpottaa tuskiani. Siispä aloin käydä läpi kaappeja, jonkin terävän asian löytämisen toivossa. Yhtäkkiä oveen koputettiin. Itkin edelleen hysteerisesti.

"Eve? Avaa tää ovi, jooko." Kuului Ollin ääni. En tehnyt elettäkään siirtyäkseni ovelle, saatika vastatakseni hänelle. Hän koputti uudestaan.

"Avaisit nyt." Hän pyysi uudestaan. Hänen äänestään välittyi huoli, vaikka ovi estikin hänen kasvojensa näkemisen.

"Oo kiltti. En lähe ennen ku päästät mut sinne." Kuului viimeisen kerran. Lopulta kompuroin tieni ovelle ja avasin lukon. Romahdin uudestaan lattialle oven auetessa. Basisti tuli huoneeseen ja sulki oven perässään. Hän istui viereeni lattialle ja otti minut tiukkaan syleilyynsä. Itkin holtittomasti tämän rintaa vasten, hän lepuutti päätään omani päällä. Hän ei sanonut sanaakaan, istui vain siinä, minä puoliksi sylissään. Lopulta hän rikkoi hiljaisuuden.

"Mikä sul on?" Hän kysyi varovasti. En tiennyt olisiko minun pitänyt antaa kaiken tulla ulos, vai vähätellä tuntemuksiani. Oloni oli kamala. Tunsin suoraa epätoivoa. Miten? Vastahan olin ollut onnellinen siitä, että olin selvinnyt. Nyt toivoin yhtäkkiä, etten olisikaan selvinnyt.

"Tää kaikki... Tää kaikki on vaan ihan liikaa. Miten mun ois tarkotus muka selvitä? Oon menettäny mun perheen, oon menettäny mun ystävät. Mun parhaan ystävän. Ja- Ja mun kodin. Onhan mulla nyt oma koti, mut se on ihan eri asia. Mä en pärjää! Mä en pärjää itteni kanssa. Mä en voi enää luottaa itteeni. Miksei Joonas vaan antanu mun hypätä?" Nyt hysteerinen itku oli muuttunut lähes paniikkikohtaukseksi.

"Okei tiiän et se tuntuu vaikeelta, mut yritä hengittää. Okei?" En kuunnellut sanaakaan. Silmäni olivat kyynelten sumentamat, kuulooni ajatusten peittämä. Olli irtautui halista ja kyykistyi nyt eteeni.

"Eve kuuntele mua. Sul ei oo hätää, nyt lakkaa ajattelemasta ja hengitä!" Hän sanoi tällä kertaa jämäkämmin, mutta ei kuitenkaan ilkeästi. Hän nosti katseeni ylös ja pakotti katsomaan häntä silmiin. Jos hukutetuilla silmilläni nyt ylipäätään näki.

"Hengitä." Hän toisti uudestaan. Se vei aikansa, mutta hetken kuluttua happi alkoi taas kulkea.

"Hyvä, just noin." Hetken kuluttua olin taas lähes täysin rauhoittunut.

"Kaikki hyvin." Hän sanoi viimeisen kerran ja istui jälleen viereeni. Välillämme vallitsi noin viiden minuutin hiljaisuus, jonka hän lopulta rikkoi.

"Sä sanoit ettet pärjää ittes kanssa ja ettet pysty luottaa ittees. Mitä sä sillä tarkotit?" Hän kysyi taas varovasti. Tästä se lähtee...

"Mä haluaisin olla terve, mä haluaisin pärjätä yksin. Mut kun en vaan pärjää. En... En oo syöny mitää edellispäivän jälkeen. En pysty siihen kun oon yksin. Ja arvaatkos mitä olin tekemässä, kun tulit huutelee ovelle? Ettimäs jotain terävää jolla voisin viiltää mun ranteet niin vitun auki kun voi. En mä haluis olla tällanen! Mä en haluis joutuu pelkäämään et teen itelleni jotain. Mä en oikeesti vaan pärjää enää." Uudet kyyneleet puskivat vanhat pois tieltään, hautasin pääni polviin. Pian tunsin käden silittävän selkääni.

"Voi Eve... Oon ylpee et kerroit. Nyt kun kerroit tän kaiken, sua on helpompi auttaa. Et sä oo yksin, eikä sun tarvii pärjätä yksin. Me ollaan kaikki sun tukena." Ovi avautui, sisään asteli tuttu ja turvallinen hattarapää. Miten? Olin menettänyt ajantajun aivan täysin, sillä nyt hän seisoi kylpyhuoneen ovella. Hänellä oli edelleen päällään takki,  joten hän oli varmaan juuri saapunut.

"Mitä tääl tapahtuu?" Hän kysyi ja laskeutui viereeni toiselle puolelle. En vastannut mitään, mutta nojasin tämän olkapäähän.

"Pärjäätteks te?" Olli nousi ylös ja kysyi. Joonas nyökkäsi ja Olli lähti sulkien oven perässään.

"Haluutko kertoo mitä tapahtu?" Joonas kysyi hetken kuluttua. Miten minun olisi taas tarkoitus tehdä se? Myönsin jo kerran olevani hukassa, nyt joutuisin tekemään sen taas.

"Kaikki vaan hajoo käsiin." Vastasin itkuisesti. Hän kietoi kätensä hellästi ympärilleni.

"Mitä tarkotat?" Hän kysyi tarkennuksen toivossa.

"Mä en pärjää. Oon ihan vitun out of control." Huokaisin ja laskin taas pääni polviin.

"Ootko sä-"

"En. En sen jälkeen kun viimeks jäin kiinni. Mut oli tosi lähellä. Jos oisin ollu vielä hetkenkin yksin täällä, en tiiä mitä ois tapahtunu. Eikä se itseasiassa lopu siihen." Vastasin ennen kuin hän ehti edes kysyä, nostaen katseeni. Hän katsoi minua hämillään.

"En oo myöskään syöny mitään sen jälkeen kun olitte kaikki mun luona. En oo pystyny." Olin niin pettynyt itseeni. Pääni sisäinen ääni soimasi minua armotta. Miksi olin tällainen?

"Hyvä et uskalsit myöntää sen. Oon ylpee susta." Hän sanoi ja halasi minua tiukemmin. Hetken kuluttua hän irrotti otteensa ja kääntyi katsomaan minua.

"Mä autan sua, me kaikki autetaan. Oot meille ku pikkusisko, ja mikä on isoveljen tehtävä?" Hän kysyi hymyillen. Mitä ihmettä nyt taas? Nyt ei ollut oikea aika runoilla.

"Huolehtia pienemmistä. Se on isoveljen tehtävä." Hän sanoi lähes ylpeänä. Naurahdin pienesti hänen hölmöydelleen. Hän kyllä tiesi mistä naruista vedellä.

"Lupaan ettet jää yksin, ikinä."

"Kiitos."

A/n:
Huomenta päivää ihanat. Toivottavasti teidän joulu sujui tai sujuu hyvin. Tulinpahan ilmottamaan, et huomisessa luvussa, tai oikeestaan sen lopussa on pieni yllätys ;) Oon ite tosi innoissani enkä haluis pysyy nahoissani, joten toivotaan et tekin tykkäätte! Chao <3