Sisältä Pimeä || Blind Channel

31. Tuutko ite vai kannanko?

Makasin sohvalla Olliin nojaten, muiden kanssa jutellen. Siinä oli hyvä ja lämmin olla. Kaikki viime aamun jännite väliltämme oli kadonnut, nyt olimme taas sama vanha ryhmärämä. Joonas oli saanut tiskivuoren puhtaaksi ja kuivaili nyt astioita. Sitten Niko avasi yllättäen uuden keskustelun.

"Hei Eve muuten. Onnistuisiks saamaan ens viikon vapaaks?" Kysymys huoletti minua hieman. Miksi viikon pitäisi olla vapaa?

"Ööh... Riippuu tarkoituksesta. Mihin tarviin viikon vapaata?"

"No kun ollaan menossa Helsinkiin kuvaa uutta musavideoo. Aateltiin et tottakai ois kiva jos tulisit mukaan." Aleksi jatkoi siitä, mihin Niko jäi. Tuo tuli puskista.

"M-miks te mut sinne haluutte?" Kysyin hieman epävarmana.

"Miksei haluttais? Sä oot perhettä, tottakai me sut halutaan mukaan." Niko ihmetteli. Muut yhtyivät tämän mielipiteeseen.

"Voinhan mä yrittää sen saada vapaaks, jos oikeesti haluutte."

"Lopeta toi ittes vähättely. Mehän sanottiin jo monta kertaa et halutaan sut mukaan." Joel liittyi keskusteluun. Vastasin pelkällä hymyllä. Tuntui hyvältä, että minut haluttiin mukaan.

Olimme jatkaneet juttelua jonkin aikaa, kun he ilmoittivat lähtevänsä. Alkoihan kello jo kieltämättä olemaan aika paljon. Hyvästelin heidät ja siirryin iltatoimien pariin. Yritin laittaa itselleni iltapalaa, mutta yksin se oli todella vaikeaa. Niinpä päädyin jättämään sen väliin, vaikka tiesin tekeväni väärin. Kävin vielä pesemässä kasvoni ja hampaani, sitten vaihdoin yövaatteet päälle. Olin niin väsynyt, että nukahdin silmänräpäyksessä.

Aamulla 8.50

Heräsin taas omia aikojani, sillä tänäänkin minulla olisi myöhäisempi vuoro. Nousin ylös ja suuntasin heti suihkuun. Joku voisi sanoa, että käyn siellä liian usein. Mutta täytyyhän ihmisen nyt sentään hygieniasta huolehtia. Kävelin peilin ohi ja katsoin itseäni. Katseeni kiinnittyi arpien täyttämiin käsivarsiini. Huokaisin syvään ja menin suihkuun, ihanan lämpimän veden alle.

Kun olin saanut vaatteeni vaihdettua, siirryin pieneen keittiönurkkaukseen ja avasin jääkaapin. En pystynyt. Nyt kun olin yksin eikä kukaan ollut pakottamassa minua siihen, en pystynyt. Mikä ihme minuun oli mennyt? Suljin jääkaapin ja kävelin portaita pitkin takaisin tasanteelle. Siellä nappasin kitaran käteeni ja aloin soittaa. Eläydyin niin, että huomaamattani jo lauloin kovaan ääneen.

I'm done with the past,
it's no more than a ghost
I'm not coming back,
but tomorrow's unknown
I'm used to this pain,
but what hurts me the most
Is knowing I'm wrong
when I'm letting you go

I'm done with the past,
it's no more than a ghost
I'm not coming back,
but tomorrow's unknown
I'm used to this pain,
but what hurts me the most
Is knowing I'm wrong
when I'm letting you go

Is it too late to start again?
Say it's too late to start again
Tell me, tell me, baby
In another life,
hope we'll meet again

Watch out!
My heart is a hurricane, baby
I will blow you away
It's not your job to save me
When I find my way

Watch out!
My heart is a hurricane
It's a hurricane

Se tuntui hyvältä. Laskin kitaran kädestäni ja palasin alas istumaan sohvalle. Päätin pitkästä aikaa lukea. Siispä kaivoin esiin vanhoja kirjojani ja laskeuduin takaisin sohvalle. Olin joskus ahkera lukija, mutta nyt se oli jäänyt hieman vähemmälle. Uppouduin toiseen maailmaan niin, että kello lähestyi vaarallisesti aikaa, jolloin minun pitäisi alkaa lähtemään. Ennen valmistautumista päätin laittaa Saralle viestiä kysyäkseni, mitä hän puuhaili. Hän oli ilmeisesti koulussa, sillä ei vastannut viesteihini.

Pian olikin jo aika lähteä ulos kirpeään pakkaseen. Toisinaan vihasin Suomessa asumista. Miksi piti aina olla niin kylmä? Kiskoin kengät jalkaan ja puin takin ylleni. Lähdin hiippailemaan portaita pitkin kohti alaovea. Ärsytti edes ajatella, että pian nenänpääni olisi taas umpijäässä. Avasin oven ja marssin ärsyyntyneenä raikkaaseen ulkoilmaan. Eihän tästä kovin kauan kävelisi kahvilalle. Eihän?

Lähes kahdenkymmenen minuutin kävelyn jälkeen olin vihdoin päässyt perille. Onnekseni Roope oli tänään paikalla, nyt pitäisi enää pyytää kokonainen viikko vapaaksi. Helppo homma, eikö?

Työpäivä kului kevyesti. Meitä oli tänään yksi työntekijä enemmän, joten työt sujuivat helposti. Olin myös hetken suostuttelun jälkeen saanut itselleni seuraavan viikon vapaata. Tavallisesti työnantajan suostuttelu tuskin olisi hyvä ajatus, mutta koska hän on myös jollain tapaa ystäväni, se oli helpompaa. Toisaalta, en sanoisi häntä aivan ystäväksi, ennemmin kaveriksi.

Työpäivän jälkeen suuntasin heti kotiin. En ehtinyt olla rauhassa kovin kauaa, kun ovikello soi. Pian ovi kuitenkin aukesi, ennen kuin ehdin avata sen. Ei siis jäänyt epäselväksi, kuka ovesta tullut henkilö oli. Kaikkien rakastama hattarapää, Joonas Porko.

"Mistäs moinen kunnia?" Kysyin kiusoitellen. En ollut edes yllättynyt, sillä olin jo ehtinyt tottua miehen tunkeiluun. Eipä se oikeastaan minua edes haitannut.

"Hehheh, kamat niskaan ja tuu." Hän selitti nopeasti. Mitä hän nyt taas houraili?

"Häh? Mitä sä selität, eihän-"

"Voi luoja sun kanssas, tuutko ite vai kannanko?" Hän nauroi.

"Et uskalla!" Naurahdin tämän kommentille. Se oli kaikki mitä mies rohkaisuksi tarvitsi. Ennen kuin ehdin reagoida, mies todella heitti minut olkansa yli tuosta vain. Mikä hätä hänellä nyt taas oli, kun piti niin kiireesti lähteä?

"Joonas. Henrik. Porko. Laske mut alas!" Huusin hänelle huvittuneena. Hän ei ottanut huutojani kuuleviin korviinsakaan, vaan nappasi kenkäni ja takkini. Ja näin mies oikeasti kantoi minut ja tavarani autoonsa. Mikä kidnappaus tämä nyt oli?

"Ja mihis herralla nyt näin kiire on?" Kysyin häneltä kiskoessani kenkää jalkaan.

"Salaista tietoa." Hän vastasi ylpeänä.

"Vai että oikeen sellasta." Naurahdin blondin vastaukselle.