Sisältä Pimeä || Blind Channel

6. Haloo? Maa kutsuu

Pääsimme vihdoin takaisin treenikämpälle, kiusallisen hiljaisen automatkan jälkeen. Astuessamme sisään, olivat Olli ja Aleksi eteisessä vastassa. He tervehtivät meistä kumpaakin, minkä jälkeen alkoivat ihmetellä Joonaksen käytöstä. Mies oli edelleen hiljainen ja epäluuloinen. Lyön vaikka vetoa, että hän mietti kotonani tapahtunutta välikohtausta, vaikken siitä hänelle kertonutkaan. Taidan olla huono valehtelija. Kävelin olohuoneeseen, jossa istuivat Joel ja Niko. Pitkähiuksinen brune rikkoi hiljaisuuden.

"Ai moi! Saitteks kaiken tarvittavan?"

"Joo saatiin." Vastasin pian ja väläytin kiusallisen hymyn.

"Mihi sä Porkon jätit?" Joel jatkoi.

"Emmä tiiä, keittiöön se varmaan meni." Naurahdin hieman omalle vastaukselleni, mikä sai huoneessa olevat kaksi miestä hymyilemään. Istuin vapaalle sohvalle ja avasin kännykkäni. Olin saanut viestin, keneltä muultakaan kuin Jonilta. Päivä se vain parani paranemistaan. 'Mihin sä nyt taas lähit? Toi karkailu koituu sun omaks kohtalokseks'. Rakastan Jonin luovaa ja runollista puolta, mikään ei paranna päivää paremmin. Kasvoni valahtivat valkoiseksi, kun näin sen hirvityksen soittavan minulle. Luonnollisesti en vastannut.

"Kaikki hyvin?" Joel kysyi kohottaen kulmakarvojaan.

"Ai häh? Aa joo! On on." Oikeasti? Pitäisi varmaan opetella valehtelemaan. Joelin ilmeestä näkyi sama epäluulo, kuin Joonaksen ilmeestä joitain hetkiä sitten.

"No hyvä." Sen jälkeen huone vajosi jälleen hiljaisuuteen. Puhelimeni näytölle ilmestyi uusi viesti. 'Vastaa kun sulle soitetaan'. Enpä taida. Suljin puhelimeni ärsyyntyneenä ja nousin sohvalta. Viskasin puhelimen ehkä vähän liian raivolla sohvalle, ennen kuin lähdin käymään kylppärissä. Halusin tarkistaa kasvojeni tilanteen. Huuli oli onneksi ainoa, joka olisi saattanut herättää epäilyksiä. Ainoa ongelma oli, etten pystyisi peittämään kasvojani uudestaan. Joutuisin siis luultavasti nukkumaan meikit kasvoilla, hyi. Kun tulin takaisin, kurkkasin keittiöön, jossa Joonas jutteli vakavan näköisen Ollin ja hämmentyneen Aleksin kanssa. En jäänyt kuuntelemaan, joten palasin olohuoneeseen. Pian tajusin, etten ollut nähnyt rumpalia kotikäynnin jälkeen.

"Mis Tommi on?"

"Lähti kotiin. Me mennään sinne myöhemmin viettää iltaa. Tuuks mukaa?" Niko selitti.

"Emmä taida. Mul on muuta tekemistä." Vilautin perään saman kiusallisen hymyn, kuin aiemmin.

"Aa okei. No mut tuut sit joku toinen kerta."

"Joo tietty." Samalla sekunnilla loput pojista kävelivät huoneeseen. Olli istui Nikon ja Joelin väliin toiselle sohvalle, Olli ja Joonas kanssani toiselle. He keskustelivat siitä, mitä tekisivät illalla Tommin luona. Kuulosti siltä, että huomenna odotti kova darra. Uppouduin omiin ajatuksiini, enkä huomannut ajankulua.
"Haloo? Maa kutsuu." Joonas huitoi kättä naamani edessä. Säpsähdin takaisin todellisuuteen.

"Häh?"

"Niin että tuutko illalla meiän kans Tommille?" Tällä kertaa saman kysymyksen kysyi hattarapää.

"Emmä ehkä tänää."

"Mikset? Mitä parempaa tekemistä sulla muka on?" Hyvä kysymys.

"Mitä mä siellä muka tekisin?"

"Viettäisit aikaa ihmisten kaa, tutustuisit ihmisiin, ihmiset tutustuis suhun-"

"Juu eiköhän toi Porko riitä. Mut oikeesti, miks et muka tulis?" Niko keskeytti Joonaksen, ennen kuin tämä pääsi vauhtiin. Mietin hetken, mitä kannattaisi tehdä.

"No okei, jos Joonas lopettaa ton häsläämisen." Naurahdin hieman, kuten muutkin huoneessa olevat.

"Lupaan." Joonas sanoi, muka loukkaantuneena. Kaikki nauroivat entistä enemmän. En ollut varma, olisiko se hyvä idea. Toisaalta, nämä ihmiset antoivat nukkua studiollaan, joten ehkä olin sen heille velkaa.

Päädyin keittiöön laittamaan ruokaa, sitä ennen kävin kuitenkin kaupassa. Oluesta ja redbullista kun ei juuri ruokaa laiteta. Studio oli tyhjentynyt ja sain olla yksin. Joonas lupasi hakea minut, vaikka Tommi ilmeisesti asui kävelymatkan päässä. Oli ihanaa saada olla hetki yksin hiljaisuudessa, kaikella kunnioituksella heitä kohtaan. Istuin pieneen pöytään syömään, samalla selaten instagramia. Huomasin jonkun lähettäneen minulle siellä viestiä. Olisihan se pitänyt arvata. Juuso, entinen poikaystäväni. Hän se ei vain osannut lopettaa ajoissa. Siellä hän haukkui huoraksi sun muuksi. Ajatella, että joskus välitin tuostakin idiootista.

Sain vihdoin syötyä ja siivosin jälkeni. Mietin, mitä laittaisin päälle illalla. Pian muistin jäljet ranteissani, joten päädyin huppariin, kuten yleensäkin. Musta huppari, mustat farkut, täydellistä. En muutenkaan ikinä välittänyt ulkonäöstäni, mikä ärsytti äitiäni. En koskaan ymmärtänyt miksi hän välitti tyttärensä ulkonäöstä niin paljon. Isä oli aivan erilainen. Hänelle tärkeintä oli vain se, että pukeuduin kuten itse halusin. Siinä yksi syy lisää pitää isästä enemmän kuin äidistä. Mutta nyt en joutuisi enää näkemään äitiä, enkä tämän hirvittävää miestä.

Hetken kuluttua kuulin avainten kääntyvän lukossa, ovesta sisään käveli tuttu hattarapää hymyillen. Hän antoi minulle vara-avaimen studiolle, jottei hänen tarvitsisi aina olla avaamassa ovea. Pian lähdimmekin jo kohti Tommin asuntoa. Tällä kertaa myös juttelimme matkan aikana, emmekä vain tuijottaneet tietä hiljaisuudessa. Onnekseni hänkään ei ollut pukeutunut juhlavasti.

Saavuimme lyhyen matkan jälkeen asunnolle, jossa muut jo odottivat. Kello hiipi vasta lähemmäs kuutta, ja Joelilla oli jo oluttölkki kädessä. Voi sitä oloa, joka hänellä tulee huomenna olemaan. Istuimme olohuoneeseen muiden kanssa, Aleksi aloitti keskustelun.

"Niin mistä päin sä siis oot kotosin?"

"Muutettiin tänne Helsingistä jonkin aikaa sitten. Mä kasvoin Helsingissä ja tää oli eka kerta kun muutin." Vastasin hänelle hieman arastellen.

"Siistii. Meil on ollu aika paljon musajuttui siel."

"Kiva. Se on kyl ihan paras paikka." Sanoessani sen lähes hymyilin. Oli ihanaa muistella rakasta kotia, vaikka se samalla olikin aika haikeaa. Todella haikeaa. Juttelimme hetken bändin tulevista keikoista, ja siitä miten sen suosio oli yhtäkkiä räjähtänyt käsiin. Se sai miettimään miten juuri he sattuivat olemaan ainoat ihmiset, jotka minua auttoivat. Upeaa oli, ettei kuuluisuus ollut tehnyt heistä ylimielisiä idiootteja, vaan he olivat edelleen omia itsejään.

Hetken jutustelun jälkeen huone muuttui hetkeksi täysin hiljaiseksi. Kukaan ei sanonut mitään, kukaan ei hymyillyt. Olin hämmentynyt yhtäkkisestä ilmapiirin muutoksesta. Näin Joonaksen kasvoilta, että häntä mietitytti jokin.

"Mitä? Näytät ihan ku joku ois varastanu sun kitaran tai jotain." Heitin tuon vitsillä, mutta poikia ei naurattanut. Nyt ilmapiiri alkoi muuttumaan jo painostavaksi. Joonas korkkasi tölkkinsä ja joi, ihan kuin rohkaisua hakien. Sitten hän sen otti puheeksi.

"Et koskaan kertonu miten päädyit siihen tilanteeseen."