Sisältä Pimeä || Blind Channel

1. Sano ihan Eveks vaan

⚠️TW⚠️
Alaikäisten päihteidenkäyttö, mainintoja itsetuhoisuudesta, lievä seksuaalinen häirintä

Otin askista viimeisen tupakan ja sytytin sen. Seisoin hämärässä katoksen alla, suojassa sateelta. Olen polttanut 15-vuotiaasta lähtien, ja pian täyttäisin jo 18 vuotta. Tasan kahden kuukauden päästä, jos tarkkoja ollaan. Rehellisesti sanottuna en koskaan edes pitänyt tupakoimisesta, mutta pistävä haju sai tuntemaan itseni eläväksi, vaikka vain hetkellisesti. Toisinaan tumppasin tupakkani omiin ranteisiini. Kipu toimi muistutuksena siitä, että olin edelleen elossa, edelleen maan pinnalla. Vanhempani, erityisesti äitini, eivät pitäneet siitä. Toisaalta, äidin sanomiset eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa. Osittain hänen takiaan kuitenkin olin tässä tilanteessa. Jouduin jättämään rakkaan kotini, ystävät ja isän. Kaikki vain siksi, ettei äitini osannut olla lojaali.

Täytettyäni 17 sain kuulla, että hänellä oli toinen mies. Isä romahti täysin ja joutui alkoholismin kurjaan kierteeseen. Lopulta jouduin muuttamaan Ouluun yhdessä äidin ja tämän uuden miehen kanssa, jos häntä nyt uudeksi voi sanoa. Kaipaan Helsinkiä ja kaikkea sinne jäänyttä. En tulisi ikinä antamaan anteeksi tapahtunutta. Pian olisin kuitenkin 18-vuotias, vapaa tekemään mitä itse haluan.

Ravistelin ajatukset pois ja heitin tupakan maahan, talloen sen lähtiessäni. Kiipesin ankean kerrostalon portaita viidenteen kerrokseen, sillä hissi oli taas epäkunnossa. En edes muista nähneeni sitä käyttökelpoisena. Avasin kotioveni ja alkoholin oksettava lemu vieri välittömästi rappukäytävään. Äiti oli koko viikonlopun matkoilla miehensä Jonin kanssa, joten sain olla rauhassa. Mitä 17-vuotias teini tekee, kun koti on tyhjänä? Muistikuvat eilisestä olivat hatarat. Ainoa mitä oikeastaan muistin oli se, miten murtauduin Jonin viinakaappiin ennätysnopeasti. Nyt jäljellä oli siivoaminen.

"Voi vitun vittu nyt taas!" Murahdin itselleni tiputtaessani yhden pulloista lattialle. Lasinsirut lentelivät ympäri olohuoneen lattiaa. Huokaisin syvään, lähdin hakemaan harjaa ja rikkalapiota. Siivosin lasinsirut pois ja heitin roskiin, sitten palasin hakemaan pulloja olohuoneesta. Muutaman kierroksen jälkeen kaikki pullot olivat poissa olohuoneesta ja sain vihdoin nukkua päänsärkyäni pois. Heittäydyin sänkyyni ja suljin silmäni.

"Eveliina Alisa Tuominen!"

Ja taas sitä mennään. Nukuin ehkä 15 minuuttia, kunnes äitini ei-niin-iloinen ääni kantautui olohuoneesta. Nousin ylös huokaisten ja kävelin katsomaan, mitä minusta tällä kertaa haluttiin. Äiti seisoi yksin olohuoneessa, Joni oli ilmeisesti jäänyt johonkin. Onneksi.

"Sano ihan Eveks vaan." Virnistin äidilleni kulkiessani tämän ohi. Hänellä ei ilmeestä päätellen tainnut olla yhtä hauskaa. Huomasin unohtaneeni pyyhkiä olohuoneen pöydän. Lisäksi muutama huonekalu oli äidin mukaan väärässä paikassa.

"Kato nyt missä kunnossa meidän koti on!"

"Nimenomaan teidän koti." Murahdin pyöräyttäen silmiäni hänelle.

"Älä oo noin lapsellinen, Eveliina rakas-"

"Eve." En pitänyt siitä nimestä. Isäkään ei pitänyt, siksi hän aina kutsuikin minua Eveksi. Eveliina oli äidin keksimä nimi, yllätys.

"Mitä vikaa sun nimessä muka on?" Äiti kyseenalaisti lähes loukkaantuneen näköisenä.

"Se ei sovi mulle! En oo mikään hienohelma, en tarvii ylipitkää snobin nimeä. En oo kun sä, enkä tuu koskaan olemaan!" Huudettuani sen, poistuin ovet paukkuen rappukäytävään. Juoksin ulos ja otin välittömästi puhelimen käteeni. Yritin soittaa parhaalle ystävälleni, Julialle, mutta hän ei vastannut. Huokaisin syvään ja pistin puhelimen takaisin taskuuni.

Helsingissä asuessani olimme läheisiä. Asuimme samassa pihassa, tutustuimme Julian muuttaessa sinne 5-vuotiaana. Pieninä leikimme yhdessä barbeilla ja nukeilla, vanhempina testailimme meikkejä ja tutustuimme Helsingin yöelämään. Tärkeintä oli, että olimme aina toistemme tukena. Hengailimme samassa kaveriporukassa, meillä oli samat ystävät. Kun muutimme pois, kaikki muuttui. Julia harvoin piti yhteyttä, muut ystävämme vielä harvemmin. Menetin elämästäni tuen ja turvan, ilon. Lopulta menetin haluni elää, haluni hengittää. Oulussa minulla ei ollut ketään. Ei ystäviä, sukulaisia tai koulukavereita. Välillä tuntui, ettei edes äitiä, tämän miehestä puhumattakaan. Totta puhuen pelkäsin Jonia ja tämän temperamenttia. Mies saattoi suuttua pienistäkin asioista, eivätkä seuraukset yleensä olleet hyviä.

Laahustin pois kotipihaltani, vailla määränpäätä. Kello oli pian jo keskiyön tienoilla, ja päädyin kävelemään keskustaan. Katuvalot valaisivat pimeneviä katuja. Oli hiljaista, eikä Oulun kaduilla kävellyt lisäkseni juuri ketään, muutama koiranulkoiluttaja sinne tänne. Kaipasin Helsingin hulinaa ja vilskettä. Olin kasvanut meluisalla pääkaupunkiseudulla, enkä koskaan sopeutunut tämän kaupungin rauhaan ja hiljaisuuteen. Hassua, vai mitä?

Jatkoin matkaani, vaikken oikeastaan tiennyt mihin olin menossa. Ainut asia jonka tiesin oli, etten jaksaisi kuunnella äidin nalkutusta. En nyt, en tässä mielentilassa. Ulkopuolisen silmään elämäni saattoi näyttää melko normaalilta, kaikki pitivät Jonia mukavana isäpuolena. Sitä hän ei ollut, ei mukava eikä isäpuoli. Äiti yritti saada meitä hyväksymään toisiamme, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. On nimittäin vaikeaa hyväksyä joku, jonka vuoksi menetti oikean isänsä, puhumattakaan tämän kohtelemisesta isän lailla. Mahdotonta, ajatuskin naurattaa.

Hulinaa ja vilskettä? Sitä saa mitä tilaa. Vastaan käveli joukko noin 30-vuotiaita miehiä, joista jokainen vaappui kuin pingviini. Suomalaiset, sauna ja viina - pyhä kolminaisuus. Kävellessäni lähemmäs edessäni huojuvaa lintuparvea, kuulin yhden miehistä viheltävän minulle. Hyi helvetti mitä pervoja, ajattelin nopeasti. Parvesta alkoi kuulua epämääräistä älinää ja mölinää, josta en kyennyt saamaan selvää. Tunsin oloni hieman epämukavaksi, mutta uskoin selviäväni tilanteesta harmeitta. Ahtauduin tien reunaan ohittaakseni nämä mölinä-miehet, mutta yllätyksekseni yksi miehistä tarttui käsivarteeni.

"PäIvIä NeIdOlLe." Alkoholin haju pisti nenääni. Tiesin heti, mitä tehdä.

"Näpit irti helvetin hullu!" Huusin ja potkaisin ahdistelijaani sinne, minne ei aurinko paista. Kuin taikaiskusta miehen ote irtosi ja juoksin pois paikalta. Tiesin, ettei yksikään heistä pysyisi perässäni tuossa kunnossa, joten hidastin vauhtia tasatakseni hengitykseni. Ei se ollut ensimmäinen kerta, kun humalainen pedofiili käy käsiksi. Kuulostaisiko sairaalta, jos sanoisin tottuneeni siihen? Sellaista se oli olla nuori naisenalku yöllä humalaisten keskellä keskustassa. Kun hengitykseni palasi normaaliksi, jatkoin matkaani. Päätin pysyväni ulkona siihen asti, että äitini ja tämän kusipää mies olisivat nukkumassa. Siten välttyisin äidin saarnalta ja Jonin raivareilta.

A/n: Kiitos kun päädyit lukemaan mun kirjaa! Tää eka luku nyt oli lähinnä päähenkilön esittelyä ja kirjaan johdattelua. Julkaisu aikataulusta vielä sen verran, et pyrin julkaisemaan kahdesti viikossa, maanantaina ja perjantaina. Lukio tietty pitää kiireisenä, joten kirjoitan nyt varastoon enemmän lukuja, ennen kuin julkaisen kirjaa. Eipä mulla muuta, hauskaa päivän tai illan jatkoa just sulle <3

ps. Jos nimes on Eveliina, niin älä loukkaannu xd. En oikeen keksinyt muuta tuohon kohtaan. Henkilökohtaisesti ei mitään Eveliinoja vastaan, ootte ihania <3