Sisältä Pimeä || Blind Channel

37. No ollaanpas sitä hyväntuulisia

"Huhuu, Eve? Ooks sä hereillä?" Säpsähdin ajatuksista, kun Daniel huitoi kättään kasvojeni edessä.

"Häh?"

"Niin että mitä haluut tilata?" Hän naurahti.

"Ai, joo. Mä voisin ottaa ihan vaan kaakaon." Sanoin niskaani hieroen. Nyt hän varmaan luulisi minua säälittäväksi pikkulapseksi.

"Noni kiitos, mä maksan." Hän hymyili. Myös omille huulilleni muodostui pieni hymy. Olin varma, että hän olisi tuominnut tilaukseni tai edes kyseenalaistanut sitä. Mutta hän ei tehnyt niin. Hän todella oli erilainen. Tilattuamme johdatin pojan tuttuun kulmapöytään. Niin paljon muistoja...

Olimme jutelleet hetken ja vaihtaneet kuulumisia. Juomamme saapuivat ja jatkoimme keskustelua kupeista siemaillen. Hänen kanssaan oli helppo jutella. Tällaista kaipasin Helsingissä. Ihmisten hälinää, kahviloita, ratikoita, kauppakeskuksia, mitä vielä? Ennen kaikkea kaipasin ystäviäni. Tietysti myös ehjä perhe oli tehnyt elämästä helpompaa. Kaipasin isää päivittäin. Se ei ollut sen hetken murhe, halusin vain nauttia pojan seurasta. Olimme juoneet ja lähdimme kävelemään kohti hotellia. Sinne saavuttuamme pysähdyimme pihalle.

"Kiitti seurasta, oli kiva nähä. Niin kiva et aattelin kysyy, jos haluisit nähdä uudestaan? Nyt kun kerran oot tääl tän viikon." Näinkö oikein? Punastuiko hän kysyessään tuon?

"Se ois kivaa. Suakin on ihan kiva nähdä." Hänen kasvoilleen levisi hymy, joka pakotti myös omat suupieleni nousemaan hieman. Hyvästelimme toisemme, sitten lähdin suunnistamaan kohti huonettani.

Avasin huoneen oven ja viskasin takin harteiltani. Heittäydyin jälleen sängylleni makaamaan. Huomaamattani olin vaipunut uneen. Ehkä olin ollut niin uupunut, etten jaksanut pitää silmiäni auki. Sellaista sattuu. Tällä kertaa sain nukkua rauhassa, tai ainakin melkein. Noin puolen tunnin nukkumisen jälkeen oveen koputettiin. Mitä nyt taas? Nousin sängyltä ja laahustin ovelle. Sen avatessani yllätyin nähdessäni kaikki seitsemän miestä seisomassa oven takana.

"Mitä te haluutte?" Kysyin väsyneenä.

"No ollaanpas sitä hyväntuulisia. Nukuiks hyvin?" Joel naureskeli.

"Ai häh? Aa joo, nukuin... Nukuin mä ihan hyvin."

"Ettei neiti vaan salailis jotain?" Joonas virnuili ja änki sisään huoneeseen. Hänen perässään sinne astelivat muutkin.

"Mitenkä niin? Enhän mä ikinä mitään salaile." Sanoin sarkastisesti.

"Onks se joku poika?" Niko kysyi virnuillen.

"Ei. Ehkä."

"Mitäs mitäs, kukas on tää onnekas mysteeripoika?" Aleksi liittyi keskusteluun, tai oikeastaan kuulusteluun.

"No mut hei oliks teil jotain asiaa?" Vaihdoin äkkiä puheenaihetta.

"Aa niin joo. Tultiin vaa hakee sua syömää." Joonas sanoi hypäten sängylle.

"Ahaa. Ette keksiny vaikka soittaa?"

"Miks me soitettas jos ollaan seinänaapurei?" Joel naurahti.

"Totta. No mut jos venaatte ihan hetken ni voidaa mennä." Ilmoitin heille ja kävin kylpyhuoneessa vaihtamassa vaatteet ja korjaamassa meikkejäni. Ei sillä, että olisin käyttänyt paljon meikkiä. Loikkasin ulos kylppäristä ja kerroin olevani valmis. Pian lähdimmekin alakertaan syömään. Ravintola oli melko hieno, olin yllättynyt. En ollut uskonut, että he majoittaisivat meidät tällaiseen paikkaan. Vaikka he olivat artisteja, ei se tehnyt heistä miljonäärejä. Mitä minä valitan? Mahtavaahan se oli!

Saimme ruuat pöytään. Katselin hetken lautasta epäröiden, mutta muutkaan eivät olleet vielä aloittaneet. Sain muutaman katseen heiltä, mikä näytti ihmetyttävän seurassamme ollutta valokuvaajaa. En ihmettele, eihän hän minun ongelmistani mitenkään voinut tietää. Hetken kuluttua muut aloittivat, minä hieman heidän jälkeensä. Edessäni istunut blondi kitaristi näytti tyytyväiseltä. Lopulta olin itsekin valmis, muut olivat lopettaneet jo jonkin aikaa sitten. Istuimme pöydässä vielä hetken, maksoimme laskun ja lähdimme.

Päädyimme kaikki menemään Tommin ja Ollin huoneelle, joka oli aivan toisella puolella, kuin omani. Keskustelimme hetken tulevasta viikosta. Heillä tulisi olemaan melko kiire, mutta itse luultavasti ehtisin hoitamaan erään jutun pois alta, sekä näkemään Danielia. Nyt pitäisi vain toivoa, että selviäisin viikosta ilman Juliaan törmäämistä. Tuntui edelleen kamalalta ajatella noin, mutta sellaista elämä joskus on. Kamalaa.

Olimme hengailleet heidän huoneessaan jonkin aikaa, kun oli viimein aika lähteä tutustumaan kuvauspaikkaan. Se oli melko lähellä, joten kävelimme sinne yhtenä ryhmärämänä. Saimme kyseenalaisia katseita, mutta en välittänyt siitä. Tärkeintä oli, että meillä oli hauskaa. Heillä ei vielä ollut edes hirveästi faneja, joten saimme olla rauhassa. Ehkä violent pop ei koskaan nostaisi päätään ylös muiden suosittujen genrejen rinnalle? He olivat ilmoittautuneet Uuden Musiikin Kilpailuun, mutta voisiko pieni oululainen yhtye pärjätä siellä?

Saavuimme suureen, lähes hylätyn näköiseen halliin. Siellä tapasimme joitain tuottajia, kuvaajia ja muuta työryhmää. Itse lähinnä hiippailin Joonaksen tai Ollin perässä koko ajan, sillä en tosiaan halunnut harhailla siellä yksin, täysin vieraiden ihmisten seassa. Olimme siellä noin puolitoista tuntia, vihdoin pääsimme pois sieltä. Ei siinä, olihan se paikka varmasti juuri hyvä videota varten. Mutta kaikki ne ihmiset... En vain pitänyt ihmismassan joukossa pyörimisestä.

Kävelimme takaisin hotellille. Muut olivat lähteneet omille huoneilleen, minä kävelin Joonaksen ja Joelin kanssa kohti omiamme. Hyvästelimme toisemme ja katosimme omiin huoneisiimme. Heittäydyin sängylle kattoon tuijotellen. Mietin tulevia päiviä. Oli muutama juttu, jotka halusin tehdä Helsingissä ollessani. Yksi niistä oli kuitenkin muita tärkeämpi. Mutta entä jos se menisi pieleen?

Ajatukseni leikkivät kukkulan kuningasta keskenään. Toinen toistaan pahempia skenaarioita yritti päästä kukkulan huipulle. Miksi aina piti pelätä pahinta? Toisaalta, enhän minä ajatuksilleni mitään mahtanut. Ei auttanut, kuin yrittää toivoa parasta. Oli toivottava, ettei luurankojen kaivaminen kaapista aiheuttaisi enempää harmeja. Väsyneenä rankan päivän jälkeen silmäni sulkeutuivat tahattomasti.

5-vuotias, pian 6-vuotias, tyttö käveli Helsingin kylmässä talvessa käsi kädessä isänsä mukana. Miehen tahti oli nopea pienelle tytölle, mutta se ei haitannut. Eve oli liian innoissaan välittääkseen. Huomenna oli kuitenkin tämän syntymäpäivä. He kiiruhtivat lämpimään rappukäytävään turvaan siltä valkoiselta hirvitykseltä, jota lumeksikin kai kutsutaan. Eve kyllä piti talvesta ja lumesta, mutta isä ei.

Avaimet kilahtivat lukkoon ja ovesta sisään ryntäsin innokas pieni lapsi. Hän halusi nukkumaan niin pian kuin mahdollista, sillä huominen tulisi nopeammin. Niinpä Eve pesi hampaansa, puki yöpuvun ja juoksi suorinta tietä omaan huoneeseensa. Hän loikkasi sänkyynsä, pian isä tuli peittelemään hänet. Miehellä oli mukanaan kitara. Peiteltyään tytön, hän lauloi kitaran säestämänä tämän lempilaulun. Ei aikaakaan, kun tulevan syntymäpäiväsankarin silmät sulkeutuivat.