2- Ei ei

3.1K 248 71
                                    

"Adams", assistenttini ääni kuuluu työhuoneeni ovelta, "Evan Carlton pääsee tänään pois sairaalasta"

Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.

"Adams", assistenttini ääni kuuluu työhuoneeni ovelta, "Evan Carlton pääsee tänään pois sairaalasta"

Nostan katseeni papereistani ja nyökkään hänelle, vilkaisten kelloani seinällä. Kun hän ei lähde oveltani, nostan kysyväni toista kulmaani, jolloin hän pahoittelee ja häipyy jonnekin. Toivottavasti mahdollisimman kauas täältä.

Parin tunnin päästä nousen huokaisten tuoliltani, suoristaen hieman vaatteitani. Tungen kansiot takaisin omille paikoilleen, varmistaen, että löydän kaikki varmasti äkkiä tarpeen tullessa.

Pihalla nyökkään vartijalleni, mikä oli aika ironista, olinhan itsekin eräänlainen vartija. Autoni valot välähtävät, kun painan avaimieni nappia. Tuttu nahan tuoksu ympäröi minut, kun istahdan penkilleni, käynnistäen sitten autoni.

***************

Tunnen katseeni itsessäni kävellessäni sairaalassa oikeaan huoneeseen. 103, 104, 105... 109, oikea huone tuli eteeni, jolloin koputin oveen jämäkästi. Pian joku hoitajista, ihmeelliset siniset hiukset päässään, avasi oven hymyillen. Luin hänen nimikyltistään hänen nimensä olevan Eva.

"Te taidattekin tulla hakemaan Evania uuteen kotiin?" hän kysyi, jolloin nyökkäsin. Mieleni olisi kuitenkin tehnyt pyöräyttää silmiäni, ei kotini ollut mikään hänen kotinsa, vain hänen tilapäinen paikkansa, kunnes se oikeudenkäynti olisi ohi ja hän voisi jatkaa elämäänsä normaalisti.

"Voidaan ensin keskustella muutamasta asiasta kahdestaan, hän on vielä kylpyhuoneessa vaihtamassa vaatteitaan", Eva kertoo nyökäten suljettua ovea kohti.

"Selvä", nyökkään uudestaan, ristien käteni eteeni rintakehälleni. Kurtistan otsaani, kun näen hoitajan silmien kiinnittyvän heti lihaksiini. Tiedän olevani syntisen seksikäs, mutta olen täällä töissä henkivartijana, en stripparina.

"Ai, tosiaan..." hän herää päiväunistaan, kun rykäisen kurkkuani. Hän katselee käsissään olevaa kansiota hetken, kunnes kertoo: "Evan on ollut täällä jo yhden kuukauden ja pystyisin silti laskemaan yhdellä kädellä ne kerrat, kun hän on sanonut jotain, joten varaudu siihen, että hän ei tule puhumaan paljoakaan"

"Ettekö te ole hankkineet mitään apua tähän?" kysyn hämilläni ja kohotan kulmaani kysyvästi, kun hän pudistaa päätään.

"Teidän potilaanne asui jossain helvetissä kymmenen vuotta ja teillä ei käy mielessäkään kenties antaa sille mitään psykiatristakin apua?" kysyn ankarasti, mutta melko hiljaa, jottei hän kuule keskusteluamme vessaan asti.

"Totta kai, oma pomonnehan kielsi, sillä hän väitti, että terapia voisi vaikuttaa hänen lausuntoihinsa, jolloin todisteet eivät olisi enää pitäviä", Eva selittää juuri ennen kuin vessan ovi aukeaa, paljastaen vaaleahiuksisen pojan, joka ei edes katsele meihin päin. Hän näyttää olevan ihan jossain muussa maailmassa, eikä ihme.

"Hei Evan Carlton", tervehdin, mikä saa hänet säpsähtämään. Hän ei tosin silti katso meihin päinkään. Kävelen hänen luokseen rauhallisesti, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi, sillä hän alkaa mumisemaan jotain epämääräistä, rynnäten sitten takaisin vessaan.

"Evan, tuletko pois sieltä?" Eva kysyy pehmeästi, koputtaen oveen. Mitään ei kuulu, jolloin hän yrittää uudestaan: "Evan, me puhuttiin tästä jo aikaisemmin, tänään pääset uuteen kotiisi, ja Adams on täällä hakemassa sinut"

Hetken kuluttua ovi aukeaa hitaasti, muttei kukaan tule ulos. Eva luo minuun anteeksipyytävän katseen ja pyytää minua poistumaan hetkeksi. Huokaisten vilkaisen rannekelloani ja astelen ulos käytävään. Evan olisi parempi saada hänet ulos huoneestaan melko nopeasti, ei minulla ollut koko päivää aikaa odotella.

*************

Kymmenen minuutin päästä huoneen ovi aukeaa, kun poika tulee ulos joku sininen kassi kädessään. Hän näyttää noin 18-vuotiaalta, mikä on hänen oikea ikänsä, ainakin tietääkseni. Hänen käytöksestään tulee vähän mieleen joku orava, joka kipittää karkuun heti, jos tulee vähän lähemmäs.

"Hei, minun nimeni on Brexton Adams, entä sinun?" kysyn kyykistyen hänen tasolleen. Ehkä voisin leikkiä kilttiä pari minuuttia, jotta saisin hänet autooni istumaan.

"Ei", hän mutisee hiljaa, lähes äänettömästi, puristaen kassia vasten rintaansa tiukasti.

"Ei?" toistan hämmentyneenä, "No Ei, lähdetäänpäs sitten"

"Ei!" hän sanoo kovemmin, "Ei ei"

Kurtistan otsaani vielä hämmästyneempänä, jolloin viereemme tullut Eva selittää: "Hän tarkoittaa, että hänen nimensä ei ole Ei, eikä hän myöskään halua kertoa nimeään"

Noh, huono juttu, että tiedän sen jo, huokaisen itselleni, nousten sitten seisomaan. Eva vilkuilee minua taas ja nyökkää asuuni: "Ehkä noiden aseiden piilottaminen voisi auttaa vähän"

Kohotan kulmaani kysyvästi ja katson alaspäin asuani, mustaa t-paitaa ja mustia housuja, joiden vyöllä roikkuu puukko sekä ase. He eivät tosin tiedä niistä muista, mitkä on piilotettu vaatteideni alle, mm. juuri eilen saamani, täysin käyttämätön pistoolini, joka on sidottu pohkeeni ympärille.

"Kuule, nämä aseet", kerron pojalle, irrottaen ne itsestäni, "On tarkoitettu sinun suojelemiseen, ei satuttamiseen. Se, mitä sinulle tapahtui, ei tule enää koskaan toistumaan, minä pidän siitä huolen"

Eva katselee kelloaan ja ilmoittaa: "Minun täytyy nyt lähteä hoitamaan toisia potilaita, joten sinun täytyy nyt lähteä Adamsin mukaan, mutta niin kuin sanoin silloin sinulle itsestänikin, voit luottaa myös tähän mieheen"

Kun poika nyökkää, Eva taputtaa kerran hänen olkapäätään, ennen kuin katoaa sen jälkeen, kun on nyökännyt minulle hyvästiksi.

"Lähdetään me sitten, jooko?" kysyn, kun kärsivällisyyteni alkaa loppua, ja asettelen välineeni takaisin vyölleni. Hänen katseensa pysyy tiukasti niissä, kuin odottaen, että yhtäkkiä repäisen ne taas irti ja satutan häntä. Pyöräyttäen silmiäni lähden vain kävelemään, toivoen, että hän seuraa minua.

Cutie & The MonsterWhere stories live. Discover now