Cutie & The Monster

15- Mustat sukat

"Tuntea miten?" Brextonin hämmästynyt ääni kysyy, mutten halua vastata mitään hänelle. Hän varmaan lähtisi uudestaan pois sinne mistä tuli jo takaisin.

"Evan", hän kutsuu minua jämäkästi, mikä saa minut nostamaan kasvoni tyynystäni.

"Ei halua kertoa", ilmoitan hiljaa, painaen pääni takaisin tyynyyni, mutta nyt niin, että voin silti katsoa häntä. Brexton huokaa ja sulkee silmänsä hetkeksi, kunnes aukaisee ne, selittäen: "Evan, mä en voi tietää, mitä sä ajattelet ja mikä sulla on hätänä, jos sä et kerro"

"Rex suuttuu sitten, jos kertoo", myönnän, "Et tykkää siitä yhtään"

"Mistä?" hän kurtistaa otsaansa, lisäten äkkiä: "Ja mä lupaan, etten suutu"

Nousen istumaan kääntyen katsomaan ikkunasta pihalle, kuiskaten hiljaa: "Mä tykkään"

"Tykkäät?" Brexton toistaa ja tunnen hänet lähempänä itseäni, "Kenestä?"

"Joku", vastaan ja virnistän, kun näen sivusilmällä hänen turhautuvan vastauksestani.

"Älä vaan sano, että Chrisistä", Rexton huokaa, jolloin käännyn häntä kohti hymyillen ja naurahdan: "Oho, mustat sukat jalassa!"

Hän katsoo minua hetken kuin hullua ja hyökkää sitten päälleni, kutittaen minua kyljistäni.

"Eiei! Rexton!" huudan samalla nauraen ja pyristellen irti hänestä, mutta turhaan, koska hän on paljon vahvempi, "Lopeta!"

"En, ennen kuin kerrot kenestä", Brexton ilmoittaa, mutten luovuta, vaan jatkan nauramistani: "En kerro!"

"Et vai? Se nähdään kohta", hän virnistää nostaen toisella kädellään käteni pääni yläpuolelle, toisella jatkaen kutittamista. Hengästyneenä potkaisen vahingossa häntä johonkin, jolloin hän kiroaa kivusta ja kaatuu selälleen viereeni.

"Auts, sattuu aivan helvetisti", Brexton irvistää pidellen haarovälistään kiinni. Näen melkein hänen silmänsä vetistävän, jonka jälkeen tajuan, mitä tein vahingossa.

"Evan on pahoillaan, sori!" huudan ja juoksen portaat alakertaan keittiöön, jonka pakastimesta otan ensimmäisen sopivan asian, juosten sitten äkkiä takaisin huoneeseeni, jossa hän makaa edelleen. Istahdan sängylle hänen viereensä ja kumarrun Rextonin ylle.

"Sori, sori!" pahoittelen paniikissa, työntäen jonkun pakastevihannespussin hänen käsiensä alle. Siirrän Brextonin kädet muualle ja painan pussia häneen tiukasti. Vasta muutaman minuutin kuluttua tajuan, miten hiljaiseksi hän on mennyt, ja nostan katseeni nolostuneena. Sydämeni jättää lyönnin välistä, kun näen hänen tummat silmänsä suoraan itsessäni.

"Uhm..." mumisen vaivautuneena, alkaen vetää kättäni pois itseäni kohti huomatessani, miten lähellä käteni on sitä. En kuitenkaan pääse kauas, sillä yhtäkkiä hän painaa käteni omallaan uudestaan jäisen pussin päälle.

Tuijotan Brextonia hämilläni ja puren huultani, kun hän vain jatkaa katsomistaan. Tuntuu, kuin hänen silmänsä näkisivät suoraan sisälleni ja kaikki tunteeni, mitkä ovat kaikki aivan sekaisin tällä hetkellä. Miten edes päädyimme tähän?

"Evan", hän kuiskaa, asettaen kätensä pääni taakse ja vetäen minut lähemmäs itseään samalla, kun nousee istumaan.

"Mitä?" kuiskaan itsekin, hieman epävarmana siitä, mitä hän oikein on tekemässä.

"Tää sattuu aivan helvetisti", hän kiroaa, jolloin punastun omille ajatuksilleni ja käännän pääni äkkiä käteeni, jotta hän ei voi nähdä minua. Tunnen tosin heti hänen hengityksensä korvani juurella, kun hän kuiskaa naurahtaen: "Sä taisit luulla, että mä sanoisin jotain muuta"

"En!" valehtelen ja heitän häntä jäisellä pussilla.

"Kuitenkin luulit", Rexton nauraa napaten helposti heittoni, rynnäten perääni minun lähtiessä kävelemään pois huoneestani. En kuitenkaan pääse kovinkaan kauas, koska jo ennen kuin ehdin avata huoneen oven, hän painaa jo selkäni sitä vasten.

"Tiedätkö mitä, Evan?" Brexton virnistää, kumartuen aivan kasvojeni eteen. Pudistan äkkiä päätäni ja nuolaisen huuliani, jotka yhtäkkiä tuntuvat kuivilta. Näen hänen katseensa kohdistuvan hetkeksi kieleeni, kunnes palaa takaisin silmiini. Kun hän lähenee vielä enemmän, silmäni räpsähtävät kiinni ja voin melkein tuntea hänen omat huulensa omillani.

"Mä tiedän, kuka se on", hänen sanansa aiheuttavat sen, että hänen huulensa koskettavat aivan hennosti omiani, mutta ennen kuin ehdin tehdä mitään, hän on aukaissut jo oven ja kadonnut huoneestani.

"Ei", kuiskaan hiljaa pudistellen päätäni hitaasti ja lysähdän istumaan selkä ovea vasten. Hän ei varmasti ole saanut selville sitä, uskottelen itselleni.

**********************

Illalla istumme kumpikin takkatulen ääressä, jutellen vähän kaikesta. Lahjamme ovat siististi takan vieressä, sillä Brextonilla ei ole kuusta.

"Voiko avata jo lahjat?" kysyn, kun en enää malta vain istua tässä viltti ympärilläni. Brexton virnistää ja hetken päästä hän nyökkää, jolloin pomppaan innoissani ja otan kaikki omalla nimelläni varustetut lahjat vierelleni.

"Kenen tämä on?" kuulen Brextonin kysyvän minun alkaessa avata ensimmäistä pakettia. Nostan katseeni ja näen hänen pitelevän omia lahjojaan.

"Sinun", naurahdan hänen hämmästyneelle ilmeelleen, "Tyhmä..."

Saan häneltä vihaisen katseen, mutta ohitan sen ja keskityn repäisemään vielä viimeisen kohdan irti, jonka jälkeen hymy leviää kasvoilleni nähdessäni, mitä sieltä paljastuu.

"Wau, nätti!" huudahdan ottaessani käteen pehmeän ja karvaisen hupparin, jossa on korvat hupussa. En oikein tiedä, mikä eläin sen on tarkoitus olla, mutta laitan sen heti päälleni.

"Onko se hyvä?" Rex kysyy, jolloin muistan, etten ole yksin, ja punastun kääntyessäni häntä kohti. Hän katselee minua osin huvittuneena, mutta hänen katseessaan on jotain muuta, mitä en ymmärrä.

"On, tosi pehmeä", ihailen ja silitän pehmeää materiaalia, "Kokeile, Rex!"

Ensin hän meinaa selvästi kieltäytyä, mutta nappaa sitten käsillään kiinni vyötäröstäni nostaen minut syliinsä.

"Mm... Niin on", hän toteaa, ottaen sitten syliinsä meidän väliimme yhden omista lahjoistaan. Puren huultani jännittyneenä, kun odotan, mitähän hän sanoo lahjastani. Brexton vilkaisee minua löytäessään sisältä tummansinisen korurasian, mutten sano mitään, vaan annan hänen aukaista sen ensin.

"Onko tää sulta?" hän kysyy aukaistuaan sen, mihin nyökkään pienesti. Vihdoin hän nostaa rasiasta hopeisen ketjurannekorun, jossa on yhdessä kohdassa laatta.

"Tykkääkö?" kysyn, kun hän ei sano mitään. Rexton nostaa katseensa korusta ja vain toteaa: "Siinä lukee meidän nimet"

"Niin lukee", huokaisen, "Mutta tykkääkö vai ei?"

"Tykkään tykkään, söpöliini", Brexton virnistää, mikä saa minut punastumaan sen lisäksi, että hän sulkee minut lämpimään halaukseensa. Varovasti kiedon omatkin käteni hänen ympärilleen, nostaen katseeni hänen jo valmiiksi minuun päin kohdistuneisiin kasvoihin.

"Kiitos", hän hymyilee, saaden minutkin hymyilemään.

"Ole paha", virnistän, "Rex ei kuitenkaan ole hyvä"

"Ilkeä Evan", hän sanoo muka loukkaantuneena, mutta edelleen hymyileväisenä, kun hän nostaa hupparini hupun pääni yli ja virnistää: "Sä näytät hiton söpöltä tässä hupparissa"