Cutie & The Monster

3- Liian nopea mies

Hätääntyneenä lähden miehen perään, sillä en halua jäädä yksinkään tänne. Hän kävelee edessäni pää korkealla, kuin ylpeänä itsestään. Ihaillen mietin, voinkohan itse koskaan katsoa itseäni peiliin ja olla ylpeä itsestäni noin. Nyt ainoa, mitä näen, on vain se pelästynyt poika, joka ei pääse pelkoaan karkuun.

Tarkkailen koko matkan ajan hänen olemustaan, hänen aseitaan, jotka roikkuvat niin viattomasti hänessä. Hän kyllä lupasi, ettei satuttaisi minua, mutten vielä ole päättänyt, voiko häneen luottaa. Hänen nimensä oli ainakin niin kummallinen, että en pystyisi sanomaan sitä koskaan kunnolla. Ehkä hän antaisi minun sanoa häntä hänen sukunimellään, sillä Adams ei ollut niin monimutkainen.

Sanaakaan sanomatta hän aukaisee kalliin näköisen, mustan SUV:in oven, jolloin epäröin hetken, ennen kuin astun autoon sisälle. Istahdan penkille ja odotan, kun hän kiertää ajajan puolelle.

"Matka kestää noin tunnin, yritä keksiä jotain tekemistä itsellesi, radio käynnistyy tästä napista", mies näyttää, jonka jälkeen hän käynnistää auton, kurvaten sitten parkkipaikalta pois. Hiljaisuus täyttää auton, enkä uskalla liikahtaakaan. Entä jos suututankin hänet, jolloin hän unohtaa lupauksensa.

"Saat sinä hengittää ihan rauhassa", kuulen hänen naurahduksensa, mikä saat minut säikähtämään. Varovasti nostan katseeni sylistäni, vilkuillen sivusilmällä hänen kasvojaan. Miltähän hän näyttää, kun hän on iloinen? Tähän mennessä hänellä on ollut aina se sama, ankara ilme.

Aukaisen suuni kysyäkseni, voinko laittaa radion sittenkin, mutta en saa ääntä ulos ja suljen sen nolostuneena. Kyyneleet pyrkivät silmistäni ulos ja hengitykseni tihentyy yhä nopeammaksi, sydämeni pamppaillessani.

"Mikä on?" hän kysyy kovalla äänellä, parkkeeraten auton tienpenkalle. Pudistelen päätäni, yrittäen jotenkin ilmaista asiani.

"Ei mikään?" hän varmistaa, jolloin nyökkään, katsoen häntä kunnolla silmiin ensimmäistä kertaa. Hänellä on tummanruskeat, lähes mustat, silmät, jotka katsovat minua hämillään.

"Miksi sinä sitten itket?" hän kysyy pyöräyttäen äsken katsomiani silmiään. Varovasti ja epävarmasti käteni nousee sylistäni, kohottautuen niin, että voin osoittaa radiota.

"Radio? Mähän sanoin jo, että sä voit laittaa sen päälle, ei tarvitse ruveta pillittämään", hän huokaisee painaen radion päälle, ja palauttaa auton sitten takaisin tielle. En voi kertoa hänelle, että en itkenyt radion takia, vaan sen, että en pystynyt sanomaan sitä ääneen. En pystynyt olemaan rohkea.

**************

Vihdoin auto hiljentää, ajaen sitten korkeista metallisista porteista sisään. Joku mustapukuinen mies, varmaankin vartija nyökkää tiukasti meille, puhuen samalla jotain puhelimeensa.

"Nyt ollaan perillä, ota tavarasi ja tule perässä", hän ilmoittaa, ennen kuin astuu ulos autostaan. En kerkeä tajuamaan, mitä sanoin, kun hän on jo kaukana. Nopeasti aukaisen vyön ja ryntään hänen peräänsä. Miksi ihmeessä hänen pitää olla aina niin nopea?

Puristaen tiukasti kassistani kiinni, nousen portaat ylös ulko-ovelle. Hän kaivaa taskustaan ison nipun avaimia, etsien sitten oikean, jonka jälkeen avaa sillä oven.

"Alakerrassa on keittiö ja olohuone, sekä pari muuta huonetta, joihin sinulla ei ole mitään asiaa, yläkerrassa on sitten makuuhuoneet ja kylppärit sun muut, sekä minun työhuone", hän selittää, kun kävelemme eteisen läpi aulaan, josta lähtee portaat ylöspäin. Kaikki on aika harmaata, portaatkin näyttävät joltain kivestä tehdyiltä.

"Ja ennen kuin keksit mitään kauheita kidutusvankiloita siellä söp-pienessä päässäsi, niin se toinen huone alhaalla on kuntosali ja toisessa on osa aseista ynnä muita tärkeitä tavaroita", mies kertoo, astellen sitten portaita kohti, minä taas rynnäten hänen suurien askeliensa perässä. Lähdemme kiipeämään portaita ylös, jonka päästä löytyy uusi käytävä, ilman minkäänlaisia koristuksia, vain huoneen ovia toistensa perään. Onneksi käytävän päässä on sentään suuri ikkuna.

"Ensimmäinen huone on minun, toinen on sinun", hän ilmoittaa, pysähtyen oven eteen, ottaen sitten taas esille avainnippunsa. Aikooko hän lukita minut huoneeseen sisälle? säikähdän kauhuissani, kun hän avaa oven lukituksen.

"Saat purkaa tavarasi rauhassa, minä huudan sitten, kun ruoka on valmista", hän ilmoittaa ja katoaa vierestäni, ennen kuin ehdin sanoa kissaakaan. Vilkuilen ympärilleni epävarmana ja aukaisen sitten raollaan olevan oven.

Huone on yllätyksekseni melko vaalea, päätyseinä tosin tylsän tummanharmaa. Kieltämättä hänen kotinsa on kolkko, mutta ainakin toistaiseksi olen ollut turvassa. Ihmettelen kylläkin, eikö täällä asu ketään muuta, vai olemmeko kahdestaan täällä koko tämän ajan.

Tiputan kassini sängylle, jota peittää valkoinen päiväpeite, istahtaen sitten sängylle itsekin. Aukaisen kassin vetoketjun, ottaen esille ne muutamat vaatteet, mitkä halusin ottaa mukaani, sekä yhden tavaran, mistä en luopuisi ikinä. Pienen koirapehmolelun, joka on viimeinen lahjani äidiltäni. Kunpa vain voisin saada äitini takaisin, toivon, kun halaan koiraa itseeni.

****************

Mahdollisimman hiljaa kävelen portaat alas, välttäen isoja ääniä itsestäni. Hyvä tuoksu saa minut nuolaisemaan huuliani, kun saavun alatasanteelle. Astelen tuoksua kohti, päätyen lopulta ilmeisesti oikeaan paikkaan, sillä edessäni hän heiluu esiliinassaan, leikaten jotain salaattiaineksia isolla veitsellä taidokkaasti niin kuin kokit televisiossa. Jotenkin olisin luullut, että hänellä olisi ollut joku oma kokkikin.

"H-" yritän saada jotain ääntä aikaiseksi ja koputan sitten oviaukon pieleen, kun hän ei kuule ääntäni. Hän nostaa katseensa yllättyneenä ja nyökkää taaksensa hellalle, jossa on joku vuoka.

"Ota tuo folio pois tuon vuoan päältä", hän käskee, siirtyen sitten taas leikkaamaan kasviksia. Räpäytän silmiäni hämilläni muutaman kerran, jonka jälkeen kävelen hänen taakseen, ottaen varovasti kiiltävän folion vuoasta, paljastaen hyvän näköisen lasagnen.

"Sä tulitkin oikeaan aikaan, tässä salaatissa menee vain hetki, jonka jälkeen voidaan alkaa syödä", hän ilmoittaa, "Voit laskea sen folion siihen pöydälle ja ottaa sitten tuolta viimeisestä kaapista meille lautaset ja lasit"

Nyökkään ja rupean hommiin, hänen jatkaessa salaatin tekoa. Asettelen astiat siististi pöydälle, tarkistaen, että kaikki ovat suorassa ja oikealla puolella, vaikka hän tuskin rankaisisi minua, vaikka laittaisinkin ne vähän vinoon. Hän ei tunnu sellaiselta niin kuin hän.

"Hyvä, nyt sitten syömään", kuulen hänen kertovan, laskien pöydälle samalla vuoan sekä salaatin. On aika ensimmäiseen ruokailuuni uudessa kodissani.