Cutie & The Monster

50-Talo täynnä muistoja

Leveä asfalttitie vaihtuu jonkin ajan kuluttua kapeaan soratiehen. Evan valittaa vieressäni jo sadannen kerran siitä, miten emme muka koskaan tule olemaan perillä.

"Tästä ei ole enää kauaa", muistelen, mutta kun hän katsoo minua epäilevästi, vakuutan: "Ihan pari minuuttia vaan"

"Okei..." Evan mutisee edelleen hieman epäillen.

Aivan kuten muistelinkin, muutaman minuutin päästä huomaan tutun näköisen pihatien, joka johtaa melko pienen punaisen talon luokse. Käännyn kyseiselle tielle ja parkkeeraan sitten autoni vanhempieni Volvon viereen. Ilmeisesti he edelleen pitivät samasta automerkistä.

"Rexton?" Evan kysyy hiljaa juuri, kun olen jo avaamassa omaa oveani. Nyökkään hänelle, jolloin hän jatkaa: "Sano sitten... jos haluaa lähteä?"

"Mm... Sanon", vilautan hänelle varmistukseksi vielä pienen hymyn, vaikka syvällä sisimmässäni olen hermostunut. Hän kuitenkin näyttää uskoneen sanani ja kääntyy irrottamaan turvavyötään. Itse avaan auton oven ja astun ulos lumiselle maalle.

Kävelemme hiljaisina talon ulko-oven luokse, jonka aikana Evan kääntelee katsettaan uteliaana ympäri pihaa. Päästyämme ovelle, nostan käteni koputtaakseni puista ovea, mutta samassa ovi jo aukeaa.

Äitini katsoo minua kuin olisi juuri nähnyt aaveen. Pienen tuijotushetken jälkeen rykäisen kurkkuani ja tervehdin häntä.

"Brexton?" hän kurtistaa otsaansa ja kääntää selkänsä meille huutaakseen sisälle: "Se on Brexton!"

Joku tipahtaa lattialle sisällä, mistä kuuluu pamahdus. Kohta oviaukkoon ilmestyy isäni kauluspaita päällään, jossa tosin näkyy nyt selvä kahviläikkä.

"Brexton?" isäni toistaa, jolloin sanon kiusaantuneena: "Kyllä, olen Brexton. Voitteko sanoa jotain muutakin välillä kuin nimeni?"

"Sinä et ole käynyt kotona kahdeksaan vuoteen", isä sanoo tiukasti, saaden minut nyökkäämään. Evan seisoo vieressäni jännittyneenä, joten lasken käteni hänen olkapäälleen ja esittelen: "Tässä on Evan"

Äitini katse siirtyy nopeasti Evaniin ja hymy leviää hänen kasvoilleen: "Voi miten suloinen"

Räpsäytän silmiäni muutaman kerran järkyttyneenä, kun hän laskee kätensä Evanin poskille ja alkaa lässyttämään: "Onpa kyllä suloinen poika. Mutta hänellähän on varmaan kamalan kylmä, tulkaahan toki sisään"

Evan vilkaisee minua hämmentyneenä, mutta menee kuitenkin äitini perässä sisälle, minä ja isä seuraten heitä.

"No, laittakaahan takit naulakkoon ja tulkaa sitten peremmälle", isä sanoo astellen olohuoneeseen, joka näyttää edelleen aivan samalta kuin ennenkin. Tuttu tuoksu ympäröi taloa, mutta tuoksu tuo mukanaan myös ei niin mukavia muistoja.

Laitettuamme ulkovaatteet naulakkoon, istahdamme olohuoneeseen sohvalle vierekkäin, isä ja äiti meitä vastapäätä.

"Mikäs sinut sai nyt vihdoin tulemaan takaisin?" äiti kysyy pienen hiljaisuuden jälkeen. Hän katsoo minua puhdas uteliaisuus katseessaan, kun taas isäni vilkuilee kiusaantuneena kaikkialle muualle kuin minuun ja Evaniin.