Cutie & The Monster

6- Kylpyhuoneessa

Hieron otsaani ja koputan miljoonannen kerran Evanin oveen. Olen antanut hänen olla rauhassa jo kaksi tuntia, joten luulisi, että hän voisi edes aukaista oven kahdeksi sekunniksi, jotta tietäisin hänen olevan elossa.

"Evan?" kysyn ja koputan uudestaan, jääden taas ilman vastausta. Turhautuneena kaivan viimeisen keinoni taskustani. Etsin oikean avaimen ja tungen sen avainreikään. Hitaasti aukaisen oven ja kurtistan otsaani, kun en näe häntä missään. Käteni löytää automaattisesti tiensä aseelleni, varautuen johonkin tuntemattomaan.

Näen kylpyhuoneen oven olevan raollaan ja heristän korviani, kun kuulen vaikerrusta sieltä. Aseeni asettuu eteeni ja potkaisen oven auki jalallani. Joku kiljaisee ja säpsähdän, kun näen verta lattialla. Katseeni kiertää koko kylppärin, etsien jotain syyllistä, kunnes katseeni pysähtyy hänen käteensä. Hitaasti aseeni palaa omaan koteloonsa, kun tajuan, ettei kukaan muu ole vaaraksi hänelle kuin hän itse.

Tuijotamme toisiamme minuutin hiljaa, hän hieman syyllisen näköisenä, kun taas minä en varmaan minkään näköisenä. Nappaan terän hänen kädestään ja lasken sen allaspöydän päälle. Näen hänen seuraavan liikkeitäni, kun kumarrun laatikolle ja otan sieltä ensiapupakkauksen.

"Tule tänne", käsken ja istahdan suihkun puoleiselle lattialle, odottaen, että hän kävelee eteeni. Nostan hänet jalkojeni väliin ja otan hanan käteeni.

"Ensin pestään tämä haava ja sitten puhutaan", ilmoitan, aukaisten hanan. Vesi sotkeutuu hänen vereensä ja pian sammutan hanan. Vaatteemme kastuivat vähän, mutta ne voi pestä.

"Ja nyt iso laastari", kerron ja pistän ensiapupakkauksesta ottamani laastarin hänen käsivarteensa. Sitten pistän pakkauksen takaisin omalle paikalleen ja kannan hänet sylissäni sängylle huoneeseen.

"Rexton", kuulen hiljaisen, lähes äänettömän kuiskauksen ja käännän pääni äkkiä häntä kohti. Hän taas kylläkin sanoi nimeni väärin, ehkä minun pitää kirjoittaa se hänen käteensä vedenkestävällä tussilla, jotta hän oppisi sen. Evan katsoo minua suurilla silmillään, ehkä hieman pelästyneenä. Istahdan hänen viereensä ja kysyn: "Mitä?"

Odotetusti hän ei sano mitään, jolloin en kaiva puhelintani, vaan haen lipaston laatikosta paperia ja kynän. Ojennan ne hänelle, jonka jälkeen istun uudestaan hänen vierelleen. Vapisevin sormin hän puristaa kynää kädessään, kun aloittaa kirjoittamaan.

Vihainen? Muodostuu paperille, sen jälkeen hän katsoo minua kysyvänä.

"Evan, en mä ole vihainen mistään", kerron rauhallisesti, "Mutta sä selvästi tarvitset apua tai ainakin sun pitää jutella jollekin"

Mistä?

"Kaikesta, mistä ikinä haluat", selitän, "Vaikka se onkin vähän klisee, niin puhuminen oikeasti helpottaa"

Evan kohauttaa hartioitaan ja menee sitten makaamaan sängyn toiseen päähän, pää tyynylle. Käännän itseäni niin, että pystyn edelleen katsomaan häntä. Jostain syystä tämä työ tuntuu erilaiselta, kuin mikään muu työjuttuni. Tunnen jotenkin suurempaa suojeluvaistoa häntä kohtaan, mutta ehkä se johtuu siitä, että hänen elämänsä on ollut kauheampaa kuin kellään muilla "asiakkaillani".

Evan sulkee silmänsä, puristaen käsissään jotain lapsellista pehmolelukoiraa. Huokaisten nousen sängyltä ja kerron: "Mä käyn siivoamassa kylppärin"

Astelen huoneesta kylpyhuoneeseen ja katselen lattiaa, jossa on veripisaroita edelleen. Otan suihkuhanan taas käteeni ja alan pesemään sillä punaisia tahroja pois. Mietin, tuleekohan tästä enää mitään. Entä jos hän ei koskaan pääse yli traumoistaan tai ne vain pahentuvat?

Kuulen askelia takaani ja tiedän heti, kuka tulija on. Jatkan siivoamista ja kun olen valmis, sammutan hanan ja asetan sen telineeseensä.

"Mitä?" kysyn, mutten vieläkään katso häntä. Jos hän ei kerta halua sanoa sanaakaan, niin en aio myöskään odottaa koko elämääni sitä. Sitten kun hänellä oikeasti on jotain sanottavaa, niin eiköhän hän saa sen sanottua. Tai ainakin saihan hän aiemminkin huudettua kovaa, että kuulin sen omaan työhuoneeseeni asti.

Seuraavaksi tunnen hellän kosketukseni olallani, jolloin nousen seisomaan ja katson poikaa, joka itse katselee jalkojaan. Kun hän ei sano mitään, sanon itse: "Tänään illemmalla tulee joku kuulustelemaan sinua"

Tämä saa hänen kasvonsa nousemaan ja yllättäen minut, hän lähtee juoksemaan karkuun. Pyöräyttäen silmiäni otan pari isoa askelta ja nappaan hänet syliini. Hän yrittää pyristellä pois, mutta pidän häntä tiukasti käsissäni.

"Evan, sä et voi paeta tätä ikuisesti, eikä tässä muutenkaan ole mitään hätää", sanon jämäkästi, "Mä olen siellä koko ajan sun kanssa, eikä kukaan tee mitään muuta, kuin vain kyselee asioita"

Evan rauhoittuu ja lakkaa liikehdintänsä, tosin pettymyksekseni hänen hartiansa alkavat vapisemaan, hänen itkiessä ja tarratessa paitaani. Ihme koala...

"Tässäkään ei ole mitään miksi pitäisi itkeä", huokaisen ja kävelen nopeasti portaat alas olohuoneeseeni sohvalle, johon lasken hänet. En tajua, miksi hänen pitää itkeä ihan jokaisesta asiasta, luulisi, että 18-vuotias voisi olla itkemättä edes päivän.

Hän kuitenkin ei huomioi huokaustani, vaan jatkaa itkemistään. Irrotan hänen tukehduttavan otteensa itsestäni ja suoristun seisomaan hänen eteensä. Evan käpertyy pieneksi ja puristaa itseään kasaan sohvalla.

"Mitä nyt?" kysyn turhautuneena. Kun hän ei sano mitään, lähden vain paikalta ja astelen omalle salilleni. Yksi vartijoistani, Chris, on järjestelemässä painoja ja nyökkää minulle tervehdykseksi.

"Missä Ev?" hän kysyy, mikä saa otsani kurtistumaan ja luon häneen tiukan katseen.

"Ev?" kysyn takaisin, jolloin hän selittää kuin itsestäänselvyyden: "Evan Carlton"

"Hän ei ole mikään Ev, ja se itkee taas jostain olohuoneessa", mutisen ja vedän t-paitani päältäni. Huomaan hänen vilkaisevan vatsalihaksiani kaihoisana, mutta ignooraan sen. Urheilisit itse enemmän, niin omakin vatsa näyttäisi tältä, ajattelen itsekseni.

"Itkee? Et vaan sattunut taas töksäyttämään jotain ilkeää?" hän nostaa toista kulmaansa ja suoristuu kyykystään.

"Taas? En mä ole koskaan ilkeä", väitän, johon hän naurahtaa: "Tuota et uskonut itsekään"

Pyöräytän silmiäni ja vedän seuraavaksi farkkuni jalasta, vaihtaen ne urheilushortseihin. Chris luo minuun jotenkin oudon katseen, jonka vain ohitan ja alan tekemään treeniäni.

*********************

Venyttelen lihaksiani peilin edessä ja katson tyytyväisenä itseäni. Ainakin joku työni on tuottanut tulosta.

"Adams, Evan kyselee teitä", Milena ilmoittaa, jolloin nyökkään ja hän katoaa omiin hommiinsa. En jaksa vaivautua laittamaan paitaa, vaan lähden college-housuissani alakertaan. Näen Evanin hymyilevän Chrisille iloisena, mikä saa mieleni huononemaan.

Hän ei ole kertaakaan hymyillyt noin minulle.

Pidän kasvoni ilmeettömänä ja astelen heidän luokseen. Chris nyökkää johonkin ja kääntyy sitten minua kohti.

"Me voidaan nyt varmaan lähteä Evanin kanssa sinne kuulusteluun?" hän kysyy, mikä saa minut hämilleni.

"Me? Sinne lähtee vain Evan ja minä", huomautan, mutta Evan pudistaa päätään. Luon heihin kysyvän katseen, jolloin Chris selittää: "Evan halusi minut mukaansa sinne"

Nyökkään jäykästi ja lähden sitten kävelemään eteiseen. Tiedän, että ehkä Evanista on mukava, että täällä on joku vähän enemmän hänen ikäisensä, sillä Chris on 21, mutta silti.

"Sitten mennään", totean kylmästi ja en jää odottelemaan heitä, vaan kävelen suoraan sanattomasti autooni ja alan puhdistamaan sitä kevyestä lumikerroksesta.