Cutie & The Monster

1- Turvassa

Tunnen lyönnin toisensa perään, mutta en välitä siitä enää. Makaan lattialla tajuttomuuden rajamailla, kuullen etäisesti hänen äänensä kertomassa sitä, kuinka minunlaiseni ansaitsevat kivityksen. Mielessäni vain rukoilen, että kuolisin, jotta minun ei tarvitsisi enää kestää tätä. Jotta pääsisin pois, rauhaan. Ei kiinnosta, pääsisinkö taivaaseen vai helvettiin, sillä olin jo helvetissä.

Omassa helvetissäni.

Piip, piip, piip, piip...

Kurkkuuni sattuu järkyttävästi ja yritän avata silmiäni, mutten saa niitä auki. Paniikissa keskitän kaikki voimani seuraavaksi sormieni liikuttamiseen, mutta tuloksetta. Turhautuneena kyyneleet täyttävät silmäni, kun tajuan olevani kykenemätön tekemään mitään.

Heristän korviani kuullessani oven sulkeutuvan. Askeleet lähentyvät, pysähtyen johonkin vierelleni.

"Evan Carlton, löydettiin oman makuuhuoneensa lattialta tajuttomana. Ei vammoja pään alueella, selviä ruhjeita kaikissa raajoissa, murtunut vasen ranne sekä kylkiluita", kuulen naisäänen selostavan kuin jotain rikossyytettä, "Potilas ei ole vielä herännyt eikä osoittanut heräämisen merkkejä, joten kuulustelu täytyy tehdä myöhemmin"

Voi kuinka toivoisin, että pystyisin pyöräyttämään silmiäni tälle. Ihan kuin tosiaan haluaisinkin maata täällä kuuntelemassa sinun rasittavaa ääntä.

"Selvä, me tullaan sitten takaisin, jonka jälkeen sovittu suojaus otetaan käyttöön", matala miesääni vastaa hetken kuluttua.

"Sovittu suojaus?" nainen toistaa kysyvästi. Kuulen paperien kahinaa, jonka jälkeen mies ilmoittaa tiukasti: "Adams on hyvin tarkka näistä asioista, joten en voi kertoa ulkopuolisille"

"Okei, no jos tulee kysyttävää, niin tässä on osaston numero", nainen sanoo, hänen äänensä hiljentyen koko ajan, mikä tarkoittaa sitä, että he lähtevät kauemmas luotani. Pian kuitenkin tunnen pienen nipistyksen kädessäni, pari minuuttia sen jälkeen tunnen vaipuvani takaisin pimeyteen.

****************

Kirkas valo häikäisee silmiäni, kun herään jonkin ajan kuluttua. Suljen silmäni äkkiä takaisin ja irvistän kuivuudelle kurkussani.

"Hei Evan, sinähän olet hereillä", joku sanoo, jolloin säikähtyneenä avaan silmäni uudestaan. Vierelläni seisoo vaaleansinisissä hoitajan asussa hymyilevä nainen. Hänen turkoosit hiuksensa ovat tiukalla ponnarilla, joka heiluu, kun hän kumartuu ottamaan jotain sänkyni päästä.

"Minä olen Eva, melkein sinun kaimasi", nainen hymyilee leveästi ja ojentaa vesilasia, "Ole hyvä"

Juon varovasti veden, vilkuillen epävarmasti Evaa. Mietin, että missähän hän on, tietääkö hän missä olen, entä jos hän tulee tännekin.

"Sinä olet sairaalassa, muistatko miksi?" Eva kysyy, kunhan olen juonut haluamani vedet lasista. Nyökkään ja näprään sormiani hermostuneena, piilottaen muistikuvat äkkiä takaisin johonkin mieleni takimmaiseen nurkkaan.

"Siitä päivästä on nyt kolme viikkoa ja risat", hän ilmoittaa ja istahtaa viereeni, "Sinun ei tarvitse enää huolehtia hänestä, poliisi on ottanut hänet haltuunsa ja oikeudenkäyntiin asti asut henkivartijan luona, todistajainsuojelussa"

Käännän salamana kasvoni Evaa kohti, "O-oikeasti?"

"Kyllä, ihan oikeasti. Sinulla ei ole enää mitään hätää ja voit luottaa minuun tässä", hän sanoo, nousten sitten seisomaan. Nyökkään taas, sillä en halua puhua mistään.

"Lääkäri tulee tarkistamaan sinut kohta ja tutkii, milloin voit lähteä uuteen kotiisi", Eva kertoo lähtiessään huoneestani, "Huolehdin myös kuulusteluista niin, että voit tehdä ne vasta myöhemmin"

Hänen lähdettyään suljen silmäni ja vaivun uudestaan uneen, toivoen, että hänen sanansa ovat totta.

Olen turvassa häneltä, vihdoin.

En vaan voinut olla enää julkaisematta tätä, joten saitte jo nyt ensimmäisen luvun :)

-Jacqueline