Cutie & The Monster

23- Kiellettyjä puheita

Helpottuneena heitän kirjat sängylleni, vapauden vihdoin koittaessa. En jaksaisi opiskella enää minuuttiakaan koskaan, mutta en voinut vain elää toisten rahoilla ikuisesti, vaan haluan oman ammatin ja työn.

Näissä kahdessa viikossa täällä on tapahtunut niin paljon. Sarah, Aidenin vaimo, joka synnytti pari kuukautta aikaisemmin heidän ensimmäisen lapsensa, on opettaja, minkä takia hän heti innostui opettamaan minulle asioita, mitä en vielä ollut opetellut. Muutenkin olen paljon jäljessä muista, sillä usein aikaisemmin en pystynyt keskittymään koulussa tunneilla.

"Evan, kävisitkö viemässä roskat?" Aidenin matala ja vahva ääni kuuluu jostain päin taloa, saaden minut lysähtämään sängylleni turhautuneena. Muutaman sekunnin jälkeen raahaudun huoneestani keittiöön, jossa Aiden on juuri jääkaapilla etsimässä jotain.

"Nämäkö?" kysyn osoittaen kahta roskapussia kaapin edessä, jolloin hän käännähtää ja nyökkää, jatkaen sitten etsintöjään. Otan pussit käteeni ja lähden eteiseen, työntäen jalkani Sarahin crocseihin, sillä Aidenin kengät ovat aivan liian isot.

Pihalla on kylmä, mutta onneksi ei sada lunta yhtään enempää. Olen tottunut jo siihen, että täällä olen kuin heidän oikea lapsensa, eikä minulla ole mitään erikoisoikeuksia jäädä pois kotitöistä tai muista. Toisaalta se on ihan mukavaa, sillä se saa minut tuntemaan siltä, että kuulun tänne, enkä ole vain läpinäkyvä.

"Kiitos Evan", Sarah hymyilee minun vietyäni roskat ja tultua takaisin sisälle lämpimään, "Aiden saa kohta ruuan valmiiksi, niin päästään pian syömään"

Nyökkään istahtaen hänen viereensä sohvalle, jonka edessä Scarlet makoilee oman peittonsa päällä. Hetken ajan epäröin, mutta sitten kysyn hiljaa: "Saako pitää vauvaa?"

Sarah hymyilee ystävällisesti ja nyökkää, nostaen ensin tyttärensä peiton päältä, jonka jälkeen laskee sen syliini, neuvoen pitämään tukea vauvan niskan ja pään alta.

"Nätti", hymyilen Scarletille, joka sulkee silmänsä hetkeksi, vain aukaistakseen ne heti uudestaan. Hän on niin suloinen, vaikkei ikinä teekään muuta kuin itkee, syö ja nukkuu. En ehdi pitää häntä sylissäni kuin muutaman minuutin, Aidenin tullessa sitten ilmoittamaan ruuan olevan valmista.

"Voin pitää sitä, te saa syödä rauhassa", ehdotan, sillä yleensä he syövät aina erikseen, toisen heistä hoitaessa vauvaa toisen syödessä.

"Ai, no kiitos paljon, Evan", Sarah naurahtaa annettuaan lattialta yhden leluista syliini Scarletille, jonka jälkeen katoaa keittiöön miehensä perässä. Varovasti nostan tytön sylissäni pystyyn, jotta voin katsoa häntä kunnolla.

"Hei Scar", kuiskaan hiljaa hänelle, hänen vain tuijottaessa minua suurilla silmillään. Vain pelkkä vauvaan vilkaiseminen saa minut heti suojelemaan häntä kaikelta vaaroilta, mikä on hieman outoa. Osaisinko edes huolehtia hänestä, jos hän alkaisi itkemään? Alkaisin varmaan itkemään itsekin paniikissa, kun en tietäisi, miten auttaa.

************************************

"Mä juttelin Brextonin kanssa aikaisemmin", Aiden myöntää vakavan näköisenä, saaden pääni kääntymään salamannopeasti häntä kohti. Hän päästää kasvoilleen pienen hymyn, kysyen: "Aiotko sä mennä takaisin sinne, kun se on ohitse?"

Pyöritän lusikkaani keitossa, miettien, mitä kaikkea tässä välillä voi olla siihen mennessä tapahtunut. En ole edes oikein uskaltanut ajatella sinne asti, sillä pelkään, että tulen pettymään ja pahasti, kun asiat eivät menekään enää niin kuin aikaisemmin.

"Ehkä... En tiedä", vastaan hiljaa katsoen taas häneen. Aiden nyökkää todeten: "Niin, ei sitä oikein voi varmaksi vielä tietää"

"Pelkään, että Rex löytää toisen", kerron miehelle, josta on tullut vähän niin kuin isähahmo tässä lyhyessä ajassa. Kävimme jopa kahdestaan jollain urheilukentällä pelaamassa jalkapalloa, jonka jälkeen hän näytti yhden peleistään siltä ajalta, kun hän vielä pelasi työkseen.

"Jos se sinusta oikeasti tykkää, niin ei löydä", Aiden vakuuttaa, mutta kysyy sitten vähän epävarmasti: "Mehän puhuttiin niistä painajaisista muutama päivä sitten?"

"Mmm..." mumisen, lusikoiden keittoa suuhuni, jottei minun tarvitse sanoa enempää tähän.

"Tiedätkö sinä ikinä, tai muistatko aamulla, mitä näit?" hän kysyy lisää, jolloin kohautan hartioitani: "Ehkä, joskus muistaa, joskus ei"

"Sinä olet huutanut aika monesti Brextonia yöllä", Aiden huomauttaa, "Mistä ne painajaiset on?"

Onnekseni tajuan, että keittolautaseni on tyhjä, samoin lasini, jolloin nousen pöydästä ja laitan astiat tiskipöydälle.

"Ei mistään", tuhahdan vihaisesti, suojellen itseäni muilta kysymyksiltä. Aiden nousee perässäni ja tulee eteeni seisomaan, jotten pääse karkuun huoneeseeni.

"Evan", hän sanoo varoittavasti, "Selvästi tässä on kyse jostain pahemmasta"

"Ei ole", väitän vastaan, mutta hän pudistelee päätään ja muistuttaa: "Niin sinä sanoit edellisistäkin, jotka paljastuivat olemaan sinun-"

"Ei sano sitä!" sanon äkkiä, haluttomana kuuntelemaan yhtään muistutusta hänestä. Kävelen äkkiä Aidenin ohi ja lupaan: "Puhuu Chrisin kanssa"

"Hyvä, puhu edes jollekin näistä", Aiden nyökkää, mutten jää kuuntelemaan enempää, vaan lähden kiireesti omaan huoneeseeni, etsien puhelimestani hänen numeronsa. Jokaisella kerralla tosin, kun menen valitsemaan hänen numeroaan, joudun ohittamaan Brextonin, sillä se on juuri ennen Chrisiä. Joka kerta se muistuttaa minua siitä, miten helposti voisin vain napauttaa sitä ja kuulla taas Brextonin äänen.

"Evan?" Chris vastaa puheluun, kuulostaen hengästyneeltä.

"Voiko puhua?" kysyn häneltä, sillä jos hän on hengästynyt, se tarkoittaa, että hän on urheilemassa tai juuri tullut urheilemasta.

"Uhm..." hän epäröi hetken, mutta ilmoittaa kohta: "Puhu vaan, mutta mun pitää mennä ensin vähän kauemmas"

"Missä on?" kysyn hiljaa, istahtaen sängylleni seinää vasten. Taas ei kuulu mitään, kunnes hän myöntää: "Mä olen salilla... Brextonin salilla"

"Oh", suuni jää hetkeksi auki, loksahtaen sitten takaisin kiinni. Yhtäkkiä haluan vain itkeä ja huutaa hänen nimeään, saada sanoa edes muutama sana hänelle.

"Miten on mennyt siellä nyt?" Chris kysyy, palauttaen minut haaveistani.

"Okei", vastaan, kunnes muistan iloisena: "Piti tänään Scarlet! Niin nätti!"

Kuulen Chrisin naurahtavan ja kysyvän: "Mitä muuta?"

"Ei mitään... Haluaa takaisin", myönnän hiljaa, katsellen ikkunasta pihalle. Sieltä ei tosin näy metsää niin kuin vanhasta ikkunastani, vaan muita taloja.

"Mä tiedän Evan, mutta nyt on mennyt jo puolet ajasta", hän muistuttaa, "Ei ole enää kauaa"

"Mutta haluaa nyt!" purskahdan itkuun, "Ha-haluaa Brextonin"

"Älä itke..." Chris lohduttaa, "Kyllä sä pärjäät vielä"

Hengitykseni pysähtyy, kun kuulen taustalta vihaisen äänen: "Itkeekö Evan?!"

"Rexton?" kuiskaan pyyhkäisten hihallani kasvojani. Kuulen Chrisin huutavan jotain, mikä muistuttaa: Anna takaisin, jonka jälkeen tulee hiljaista muutamaksi sekunniksi.

"Evan?"

Ja purskahdan itkuun uudestaan, toistaen hänen nimeään koko ajan: "Brexton"

Heips! En edelleenkään tiedä, saatteko näistä ilmoituksia tai näättekö näitä lukuja, mutta julkaisen tän nyt silti. Laitan nyt myös mun message boardille ilmoituksen aina kun julkaisen jotain, niin sieltäkin sitten näätte :)

-Jacqueline