Cutie & The Monster

20- Viimeisiä hetkiä

Pyörin sängyssäni unettomana ja kärsivällisyyteni alkaa loppua. Olen pettynyt itseeni, puhumattakaan siitä, miten noloa tämä on. Aina ennen tätä olen suorittanut työni kunnialla, enkä saanut yhtään moitettakaan, mutta nyt, vaarana on yhtäkkiä potkut.

En edes halua tietää, miten Evanille käy, jos hänet lähetetään pois täältä. Eihän hän alussa edes sanonut sanaakaan, kunnes alkoi luottamaan minuun enemmän.

Haukotellen nousen sängystäni ja lähden kävelemään ovelle, tarkistaakseni, että kaikki ovat kunnossa. Tämä on aika yleinen asia, mitä teen, jos en saa nukuttua.

Ensin käyn työhuoneessani tarkistaen kaikki kamerat ja kun olen todennut kaikki toimiviksi, lähden takaisin yläkertaan, raottaen Evanin huoneen ovea. Kuulen suihkun äänen, mikä on outoa, koska kellohan on vasta kuusi aamulla. Äkkiä mieleeni palaa se, kuinka Evan viilsi itseään joskus, mikä saa minut ryntäämään hänen kylppärinsä ovelle. Eikä se auta yhtään, että lähemmäksi tultuani kuulen oudon voihkinnan, kuin hän huokailisi kivusta.

Avaan kylppärin ovea hitaasti raolleen, enkä voi olla piilottamatta henkäystäni, kun kuulen Evanin seuraavat sanat: "Rex... Ahh!"

Virne nousee huulilleni, minun katsellessa hänen siluettiaan suihkun lasin läpi, eikä minulla ole epäilystäkään, että hän ei olisi juuri runkkaamassa minulle. No, ainakaan hän ei ole vaarassa. Suljen yhtä hiljaa oven, jättäen hänet rauhaan, mutta kun pääsen omaan huoneeseeni, repeän nauruun.

Mistä lähtien Evan on ollut tällainen?

"Voi helvetti Evan, mitä sä menit tekemään?" huokaan hengästyneenä nauruni loputtua ja menen makaamaan sängylleni, pudistellen päätäni minun ei-enää-niin-viattomalle Evanille. Se, mitä hän oli tekemässä suihkussaan, oli varmasti viimeinen asia, minkä olisin uskonut näkeväni tänään. Vaikka toisaalta, hänhän on 18, eikä ole kovin erikoista, jos hänen ikäisensä poika haluaa vähän... nauttia itsestään.

Suljen silmäni virne huulillani, ainakin nyt tiedän varmasti, että arvaukseni hänen ihastuksestaan on totta.

******************************

Valmistelen aamupalaa noin kahden tunnin kuluttua, kun olen herännyt uudestaan. Laitan vohvelit siistiin pinoon pöydälle, viereen kupin hilloa ja kermaa. Evan suorastaan rakastaa näitä, ja jos tämä on oikeasti toiseksi viimeinen aamumme yhdessä, haluan vähän hemmotella Evania. Osa minusta on tosin hieman vaivaantunut, koska en tee tällaista; Valmistele toisten lempiruokia tai hymyile yksikseen vain toisen kävellessä huoneeseen.

"Huomenta Evan", toivotan hänelle, kun hän saapuu huoneeseen, hieman ujompana kuin yleensä. Evan katselee kaikkialle muualle kuin minuun hieroen silmiään ja mutisee jotain vastaukseksi.

"Mä tein jo aamupalaa", kerron, osoittaen valmiiksi katettuun pöytään. Hänen kasvonsa kirkastuvat nähdessään vohvelikasan pöydällä.

"Vohvelit!" hän huudahtaa hymyillen ja ryntää omalle paikalleen pöydällä, ottaen heti pinosta yhden vohvelin lautaselleen. Virnistän hänen innokkuudelleen, joka on jotenkin niin huvittavaa. Hän ei osaa yhtään ajatella, onko noloa huutaa ja rynnätä ruokapöytään, vaan tekee sen huolimatta muista.