Cutie & The Monster

48- Katoamistemppu

"Niiiiin söpö", Evan huokaisee lattialla makoillen. Hän tuijottaa vieressään leikkivää Scarletia, joka vain hymyilee takaisin Evanille ennen kuin palaa lelujensa pariin. Aiden ja Sarah kysyivät meitä, tai paremminkin Evania, vahtimaan Scarletia sillä aikaa, kun he menivät joidenkin tuttujensa häihin.

"Aiotko sä oikeasti viettää koko päivän siellä lattialla makoillen?" kysyn kohottaen toista kulmakarvaani ja nojaan ovenkarmia vasten. Lukuun ottamatta lounasta, hän on ollut vain omassa huoneessaan leikkimässä tuon vauvan kanssa.

"Ehkä", hän vilkaisee minua nopeasti ja siirtää katseensa takaisin pois minusta. Pyöräytän silmiäni ja olen jo astumassa ulos huoneesta, mutta kysynkin sitten: "Mitä mä sitten teen yksin?"

"Töitä", Evan naurahtaa, "Sä teet muulloinkin aina töitä"

"Enkä tee", väitän vastaan, jolloin hän luo minuun tietäväisen katseen ja toteaa vakavasti: "Kyllä tekee, viime viikollakin tulit aina kotiin vasta, kun olin jo nukkumassa"

"Meillä on yksi tärkeä juttu menossa, niin mun on pakko olla töissä pitkään", selitän, mutta Evan vain nostaa Scarletin lattialta syliinsä ja alkaa ilmeilemään hänelle. Huokaisten käännyn ja astelen ulos huoneesta, jättäen heidät kahdestaan.

*****************************

Lyön iskun toisensa jälkeen ja lopulta kumarrun haukkomaan henkeäni hengästyneenä. Nyrkkeily ei varsinaisesti kuulu lempilajeihini, mutta jonkun hakkaaminen tuntuu tällä hetkellä erittäin hyvältä idealta.

"En tiedä, pitäisikö minun ajatella tuon näyttävän pelottavalta sen sijaan, että sä näytät seksikkäältä?"

Säikähtäneenä suoristaudun seisomaan ja luon epäileväisen katseen Evaniin, joka seisoo parin metrin päässä minusta.

"Mikä sulle on tullut?" hymähdän huvittuneena ja käännyn takaisin nyrkkeilysäkkiä kohti, "Et sä yleensä ole noin avoin seksuaalisista asioista"

"Voidaan me puhua vakavistakin asioista", Evan tokaisee ja jähmettää minut sanoillaan: "Aiden kertoi äsken, että olet lähtenyt töistä joka päivä aikaisemmin kuin normaalisti"

Nyrkkini pysähtyy sentin päähän kohteesta, jonka jälkeen käteni valahtaa vierelleni. Kuulen hänen lähestyvät askeleensa ja näen sivusilmällä hänen jäävän seisomaan toiselle puolelleni.

"Niin, mitä sitten...?" kysyn hiljaa, yrittäen peitellä valheitani.

"Sanoit, että on tärkeä juttu ja pitää olla pitkään töissä!" Evan huudahtaa ja tulee seisomaan eteeni, vetäen säkin taakseen, "Ei ole mitään tärkeää juttua, Aiden sanoi!"

"Se ei vaan tiedä siitä", mutisen ja välttelen katsomasta häntä silmiin, mutta hän ei tietenkään usko, vaan kysyy: "Niin ei tiedä, koska sitä ei ole olemassa! Missä olit aina illalla?"

"En missään", kohautan hartioitani ja lisään: "Eikä se kuulu sinulle"

"Ei sitten", Evan tuhahtaa vihaisena, eikä mene kuin muutama sekunti, kun kuntosalin ovi pamahtaa kiinni. Puristan käteni nyrkkiin ja isken voimakkaan lyönnin säkkiin, ennen kuin valahdan istumaan lattialle ja painan kasvoni käsiini.

"Voi helvetti", kiroan ja heitän hanskat jonnekin turhautuneena ja vihaisena. En edes tiedä, kelle olen vihainen, mutten ainakaan Evanille, sillä eihän hän varsinaisesti mitään väärää ole tehnyt. Jos hänkin tulisi joka päivä kotiin myöhään ilman mitään selitystä, niin haluaisin todellakin tietää, missä hän on ollut.

Ehkä olen vihainen vain itselleni.

*****************************

Avain kääntyy, ennen kuin ulko-ovi naksahtaa auki ja vedän avaimen ulos. Vilkaisen nopeasti taakseni miestä heilauttamassa kättään hyvästiksi, jonka jälkeen astun sisään ja suljen oven perässäni.

Talossa vallitsee hiljaisuus, eikä muita ääniä askeleideni lisäksi kuulu. Laitan kenkäni siististi omalle paikalleen ja jatkan sitten matkaani yläkertaan makuuhuoneeseen.

"Evan?" kysyn hiljaa, mutta ääneni tuntuu vain katoavan huoneen pimeyteen ilman vastausta, joten oletan hänen olevan jo nukkumassa. Suunnistan pimeässä ensin kylpyhuoneeseeni, josta astelen sänkyyn haparoivin askelin.

"Hyvää yötä", kuiskaan ja vedän peiton päälleni sulkien silmäni. Yritän saada mieleni rauhoittumaan, jotta voisin nukkua, mutta sitten huomaan jonkun olevan pielessä. Silmäni räpsähtävät auki, mutten näe pimeässä mitään, joten taputtelen paikkaa vieressäni etsien Evanin vartaloa.

"Evan?" kysyn kovemmalla äänellä ja alan tunnustelemaan sänkyä paniikissa, löytämättä kuitenkaan ketään muuta sieltä, "Evan?!"

Hieman epätoivoisesti ryntään ovelle ja kompuroin yrittäessäni etsiä valokatkaisijaa. Kun vihdoin löydän sen, paljastuu huoneesta vain tyhjä sänky ja huone, ilman Evania tai ketään muutakaan.

"Evan!" huudan ja juoksen seuraavana hänen omaan huoneeseensa, jossa hän ei kyllä enää nykyään koskaan nuku. Valitettavasti sielläkin minua on vastassa siististi pedattu sänky ilman mitään jälkeä hänestä.

Hieron otsaani tuskastuneena ja pohdin, missä helvetissä hän voi olla. Chris olisi varmasti kertonut, jos Evan olisi mennyt hänen luokseen, ja mikäli muistan oikein, Joachim on jollakin koulunsa retkellä, eikä siksi Evan ollut voinut mennä hänenkään kotiin.

"Evan?" kysyn laskeutuessani portaat alakertaan ja yritän siristellä silmiäni nähdäkseni edes jotain pimeässä, löytämättä kuitenkaan mitään erikoista.

Näppäilen puhelimestani lähiaikoina tutuksi käyneen numeron ja kuuntelen tuskastuneena muutaman piippauksen, ennen kuin miesääni vastaa puheluun.

"Mitä sä vielä haluat?"

"Missä Evan on?" kysyn häneltä odottamatta yhtään sekuntia enempää, jolloin hän vain naurahtaa ja kysyy muka viattomasti: "Mitä sä tarkoitat? Ei mulla ole mitään hajua kenestäkään Evanista"

"Sä tiedät tasan tarkkaan, kenestä mä puhun", huomautan ja kysyn uudestaan: "Missä helvetissä se on?!"

"Mistä minä tietäisin?" mies nauraa, jonka jälkeen puhelu katkeaa. Olen jo heittämässä puhelinta jonnekin helvettiin, mutta silloin takaani kuuluu hämmästynyt ääni.

"Mitä hittoa sä huutaa keskellä yötä?"

Käännyn salamannopeasti ympäri ja nähdessäni pörröiset vaaleat hiukset ja unisen katseen keittiön ovella, ryntään parilla askeleella hänen luokseen ja puristan hänet tiukasti vasten itseäni.

"Thank god, sä olet täällä", huokaisen helpottuneena ja valehtelisin, jos väittäisin, ettei mieleni tehnyt alkaa itkemään, niin onnellinen olin.

"Olet tullut hulluksi", Evan mumisee ja pyristelee irti otteestani, "Halusin vain vettä keittiöstä"

"Sä et tajuakaan, miten mä pelästyin", pudistelen päätäni, jolloin hän luo minuun hämmästyneen katseen ja ilmoittaa: "Ihan sama, hullu olet silti. Menee takaisin nukkumaan, heippa"

Evan kääntyy kohti portaikkoa minun jäädessä tuijottamaan hänen peräänsä, kunnes havahdun ja ryntään hänen peräänsä.

******************************

"Mä rakastan sua niin, niin paljon", toistelen yhä uudestaan ja vedän hänet tiukemmin halaukseeni.

"Mä tiedän", Evan mumisee, "Mutta anna silti mun nukkua"

"Etkö sä rakasta mua?" kysyn mutristaen huuliani, jolloin hän purskahtaa nauramaan ja pudistelee päätään: "Oletko sairas tai jotain? Sä olet niin outo"

"Enkä ole, mä vaan pelästyin, että sä lähdit jonnekin ja jätit mut", mumisen nolona. Evan kurottaa antamaan pienen pusun huulilleni ja huokaisee: "Mä rakastan sua, en mä voisi lähteä mihinkään sun luota"

"Mutta silti sun pitää kertoa, missä sä olet ollut", hän jatkaa kohta, jolloin vain nyökkään ja suljen silmäni: "Okei okei, mä kerron, mutta en nyt"