Cutie & The Monster

32- Suudelmia näyteikkunassa

Hieron otsaani väsyneenä ja siirrän katseeni pienestä tekstistä paperilla pois. Nojaudun tuolini selkänojaa vasten huokaisten. Viime päivät Evanin muuton jälkeen ovat olleet kiireisiä, mutta jostain hemmetistä mieleni on silti onnistunut järjestämään aikaa Evanin miettimiseen. Ensimmäisenä aamuna unisena aloin jopa tunnustella ympäri sänkyäni yrittäen etsiä lämmintä vartaloa viereeni.

"Idiootti", huokaan itselleni ja siirrän katseeni takaisin papereihini. Pomoni ilmoitti yllättäen eilen jäävänsä eläkkeelle jo nyt, mistä aiheutui lievästi sanottuna helvetinmoinen sotku koko työpaikalleni. Osa kollegoistani hamuaa hänen paikkaansa, kun taas osa keskittyy juoruamaan siitä, kuka hänen jatkajansa voisi olla. En edes tiedä, kumpaan porukkaan itse kuulun, sillä en ole hakenut paikkaa, mutten myöskään jaksa vaivautua juoruamaan kuin keski-ikäiset rouvat torilla.

"Adams, teille on vieras", kuulen Milenan äänen, mikä saa minut ilmoittamaan: "Päästä se sisään mun huoneeseen"

"Okei", hän vastaa, jonka jälkeen hänen äänensä katoaa ja suljen yhteyden. Järjestelen paperimyrskyn siistimpään pinoon ja käännyn vielä tarkastamaan tietokoneeni näytön, jolloin jonkun huuto saa minut säikähtämään.

"R-Reex!"

"Evan?" kysyn huolestuneena hänen rynnätessä luokseni ja ehdin juuri ja juuri nousta seisomaan, ennen kuin hän tarttuu vapisevana minusta kiinni.

"Mikä on? Eikai kukaan satuttanut sinua?" kyselen lisää, mutta hän vain pudistelee päätään tiukentaen käsiään ympärilläni. Kurtistan otsaani tarkistaen katseellani, ettei hänessä näy mitään haavoja tai vammoja.

"Mikä sulla sitten on?" nostan hänet paremmin syliini ja istahdan takaisin tuolilleni. Evan pyyhkäisee silmiään painaen sitten märät kasvonsa kaulaani vasten.

"Rakastan Rextonia..." hänen äänensä kuuluu hiljaisena huoneessani, saaden henkeni pysähtymään hetkeksi. Räpäytän silmiäni muutaman kerran ja nielaisen kuuluvasti, yrittäen sisäistää äsken kuulemani kuiskauksen.

"Mitä?" kysyn käheällä äänellä, jolloin hän nostaa kasvonsa ja katsoo minua suoraan silmiin, kertoen vähän kovempaa: "Evan rakastaa Brextonia"

Hymy leviää kasvoilleni ja kiedon käteni vahvasti hänen ympärilleen painaen hänet kiinni itseeni. Suljen silmäni hymyillen edelleen kuin hullu ja vedän pitkään henkeä nauttien Evanin tuoksusta lähelläni.

"Mä rakastan sua, Evan", kuiskaan tuntien itseni onnellisemmaksi kuin koskaan ennen. En saa millään suupieliäni laskeutumaan, mutten edes jaksa välittää. Kuulen hänen naurahtavan helpottuneena, mikä saa minut muistamaan sen, miten hädissään hän oli tullessaan tänne.

"Et sitten voinut kertoa sitä yhtään tavallisemmin?" virnistän avattuani silmäni ja kohdattuani hänen silmänsä, "Tai odotas... Se ei olisi ollut Evan, jos sä oisit tehnyt sen normaalisti"

Evan luo minuun loukkaantuneen katseen ja tuhahtaa: "No ei ole sanonut sitä ennen! En voinut tietää!"

Pudistan huvittuneena päätäni vetäen hänet takaisin itseäni vasten, "Et niin, mutta mä oikeasti säikähdin"

"Sori", Evan pahoittelee, mutta hiljennän hänet nopeasti asettamalla huuleni hänen pehmeille huulilleen. On niin outoa, miten muutamat sanat voivat tehdä jonkun näin onnelliseksi, varsinkin minut, joka ei koskaan uskonut rakkauteen tai ihmissuhteisiin.

"Haluatko tulla tänään mun luokse?" hän kysyy, ennen kuin alkaa vastata suudelmaani. Mumisen jotain epämääräistä vastaukseksi, sillä huuleni ovat kiireisiä jonkun aivan muun asian kanssa nyt. Käteni vaeltavat hänen alaselälleen ja liukuvat hitaasti paidan alle tunnustellen hänen ihoaan.

"Ah-h..." Evanin heikko huokaisu saa minut entistä innostuneemmaksi ja suudelma muuttuu kiihkeämmäksi, kieltemme ja huultemme osuessa toisiinsa voimakkaasti. Hiljalleen myös Evanin kädet siirtyvät pääni taakse, päästäen meidät entistä lähemmäs toisiamme.

"Mä tuun heti, kun pääsen töistä", vastaan lopulta, palauttaen sitten huulemme takaisin hyväilemään toisiaan. Nousen seisomaan Evan sylissäni ja lasken hänet pöydälleni, jolloin hän heti kietoo jalkansa ympärilleni, emmekä ole hetkeäkään erossa toisistamme. Haluan koko ajan vain lisää hänestä, mutta sitten muistan erään tärkeän faktan.

"Voi helvetti... Nuo sälekaihtimet on auki", kiroan hengästyneenä ja irrottaudun hänen huulistaan painaen kasvoni hänen kaulaansa, "Muut näkee meidät"

Evan havahtuu syleilyssäni ja alkaa suoristella vaatteitaan, vältellen katsomasta ollenkaan ikkunaan, jota myös itse teen. Toki saamme nyt tehdä Evanin kanssa, mitä ikinä haluamme, mutta ehkä en haluaisi pitää mitään näytöstä koko työpaikalleni.

"Kumpi katsoo ensin?" kysyn huokaisten häneltä, sillä katsomme edelleen vain toisiamme.

"Yhtä aikaa", hän vastaa ja laskee kolmeen, jonka jälkeen siirrämme katseemme työhuoneeni ikkunoihin, josta löytyykin varmaan puolet kollegoistani. Nyt heillä olisi jotain muutakin juoruttavaa kahvitauolla kuin pomoni eläkkeelle jääminen. Luon vihaisen katseen heihin ja autan sitten Evanin pois pöydältä.

"Mä oon pahoillani, mä ihan unohdin, että ne on auki", sanon hänelle laittaen paitani siistimmin päälleni.

"Ei mitään, unohti myös", Evan nyökkää hymyillen ja kysyy: "Joten nähdään sitten?"

"Mm... Mä tulen niin pian kuin pääsen", lupaan, jonka jälkeen annan vielä viimeisen pusun hänen huulilleen. Ovenraosta hän vielä heilauttaa kättään, ennen kuin lähtee kävelemään hissejä kohti.

Huokaisten syvään rojahdan takaisin tuoliini ja nappaan kaukosäätimen, jolla laitan vihdoin sälekaihtimet kiinni käytävän puoleisista ikkunoista. Palaan heti takaisin paperieni kimppuun, sillä nyt viimeistään odotan innoissani töiden loppumista.

*****************************

Kiipeän portaat ylös Evanin asuntoon ja koputan oveen muutaman kerran. Ei mene kauaa, kun ovi aukeaa ja Evan kurkistaa raosta.

"Sä tulit", hän toteaa hymyillen avaten ovea isommalle ja astelen sisään eteiseen.

"Niin tulin", hymyilen takaisin ja virnistän: "Ja kohta tulet säkin"

Evan sulkee oven hämillään ja kysyy: "Ai mihin?"

Naurahdan ripustettuani takkini naulakkoon, jonka jälkeen käännyn häntä kohti. Huuleni koskettavat hellästi hänen otsaansa, kun väitän: "Ei mitään, mun oli vaan pakko sanoa se"

"O-oh, tarkoitit sitä", hän punastuu tajutessaan sanomani ja viittoo nolostuneena keittiöön päin, "M-mä tein ruokaa, jos haluaa?"

"Sä teit ruokaa?" toistan yllättyneenä, jolloin hän pyöräyttää silmiään ja huokaisee: "En voi elää ilmankaan täällä"

"Mennäänpäs sitten, söpöläinen", sanon hymyillen kietoen käteni hänen hartioidensa ylitse, enkä välitä katseesta, jonka hän luo minuun. Vaikka hän väittäisi miljoona kertaa, ettei ole söpö, se ei tee häntä yhtään vähemmän söpöksi silmissäni.