Cutie & The Monster

44- Ullakkotreffit

Sammutan valot ja suljen työhuoneen oven perässäni. Matkallani alas parkkipaikalle muistelen aikoja, jolloin minulla ei ollut hajuakaan Evanista. Työni täällä oli ainoa asia, mistä pidin ja jota jaksoin tehdä päivästä toiseen. Toki nykyäänkin pidän työtäni tärkeänä, mutta jostain syystä se kotona odottava henkilö sai minut kirjoittamaan raportit kaksi kertaa nopeammin ja tekemään muutkin asiat mahdollisimman nopeasti, jotta pääsisin jo takaisin kotiin.

"Chris!" huudan toiselle puolelle käytävää, kun huomaan tutun hahmon siellä. Hän kääntyy ympäri ja vilauttaa hänelle ominaisen virnistyksensä, ennen kuin kävelee luokseni.

"Säkin olet malttanut tulla töihin", Chris vihjailee, jolloin kohotan toista kulmaani kysyvästi: "Miten niin? Joka päivähän mä olen täällä ollut"

"Niin, lukuun ottamatta niitä kymmentä päivää, milloin sä onnistuit järjestämään itsellesi työt kotiin", Chris huomauttaa, meidän jatkaessa matkaamme luonnollisesti hissiin.

"7, ei kymmentä", korjaan virnistäen, "Ja muutenkin ne päivät ovat nyt ohi, koska Evanilla on koulua, eikä se kuitenkaan siellä olisi"

Chris nyökkää ymmärtäväisenä ja painaa hissin oikeaa nappia, jonka jälkeen hissi lähtee hiljalleen alaspäin. Hetken hiljaisuuden jälkeen käännyn häntä kohti ja kysyn: "Entä itselläsi?"

Chrisin ilme vaihtuu jotenkin säikähtäneeksi ja hän kiirehtii sanomaan: "Mitä? Ei mulla ole mitään"

"Ei vai?" virnistän ja vihjaan: "Mikä se juttu on sun ja Joachimin välillä?"

"Ei meillä ole mitään, sehän on sitä paitsi hetero", hän yrittää selittää, mutta jokin hänen ilmeessään kertoo siitä, että ainakin hän haluaisi, että asiat olisivat toisin.

"Mhm... Niin varmaan", pyöräytän silmiäni, "Ihan varmasti joku täysin hetero laittaisi sun nimeksi puhelimeen Daddy"

"Ei laitakaan, se oli vaan sellanen vitsi", Chris sanoo, mutta näprää takinkaulustaan hermostuneena.

"Silti, Evankin jo tajusi, että teillä on jotain menossa", kohautan hartioita, jolloin hän vakuuttaa: "Mutta meillä ei ole mitään, eikä tule olemaankaan. Kai me saadaan olla läheisiä kavereita ilman mitään sen kummempaa?"

"Totta kai", nyökkään päättäen luovuttaa asian ainakin tälle kertaa, sillä hissi on perillä ja haluan äkkiä autolleni ja sieltä Evanin koululle hakemaan hänet.

"No, nähdään joskus", Chris heilauttaa kättään ja sanon jotain epämääräistä hänelle vastaukseksi, ennen kuin istahdan mustaan autooni.

****************************

Hänen huulensa koskettavat hetken ajan omiani, kunnes hän istahtaa paremmin omalle penkilleen ja alkaa kiinnittämään turvavyötä.

"Onneksi on viikonloppu", Evan huokaa ja laskee päänsä selkänojaa vasten väsyneen näköisenä.

"Ei se koulu nyt niin kamalaa ole", yritän sanoa, mutta hän luo minuun vihaisen ilmeen ja ilmoittaa: "Et sä tiedä millaista siellä on, ethän sä edes ole koulussa"

"No olen mäkin nyt joskus ollut koulussa", naurahdan ja lähden ajamaan kohti kauppaa, sillä jääkaappi loisti tyhjyyttään jo aamupalalla.

"Niin, joskus kymmenen vuotta sitten", Evan virnistää takaisin, enkä edes jaksa korjata, että oikeastaan siitä ei ole kuin viisi vuotta.

"Onko ehdotuksia, mitä syödään tänään?" kysyn puolestaan ja luon häneen tiukan katseen, kun hän yrittää vaihtaa radiokanavaa, "Älä vaihda, tää on hyvä"

"Suklaata, jäätelöä, vohveleit-"

"Oikeaa ruokaa", muistutan ennen kuin hän ehtisi kehittää yhtään pidempää listaa ruoista, jotka ei sovellu päivälliseksi. Evanin suupielet kääntyvät hetkeksi alaspäin, mutta sitten hän huudahtaa iloisempana: "Keksin idean!"

"No, kerro", kehotan uteliaana, sillä yleensä hänen ideansa ovat lievästi sanottuna mielenkiintoisia.

"Kotona on ullakko, mennään sinne syömään pizzaa", Evan selittää innoissaan, "Ja tehdään maja!"

"Maja? Ei me olla mitään lapsia?" kurtistan hieman otsaani epäileväisenä, mutta muutaman minuutin kiistan jälkeen joudun luovuttamaan ja antamaan taas periksi hänen lapselliselle idealleen. Kaupassa yritän ottaa kaikki ostoslistan tavarat ilman, että Evan saa laitettua kärryyn salassa kaikkea mahdollista, mitä emme tarvitse. Kun olemme takaisin turvallisesti kotona, patistan hänet tekemään läksyjä sillä aikaa, kun lähden itse siistimään ullakkoa.

***************************

"Reeex!"

Kummallista kyllä, hänen tuttu huutonsa saa minut hymyilemään, mutten kuitenkaan vastaa mitään, vaan jään odottamaan mielenkiinnolla hänen reaktiotaan siihen, miltä ullakko näyttää nyt. Ripustin kattoon muutamia valoja sekä kannoin ylimääräisiä peittoja ja tyynyjä, jotta voisimme viettää täällä aikaa mukavasti.

Muutaman kymmenen sekunnin päästä portaista alkaa kuulua hänen lähestyvät askeleensa, kunnes ullakon ovi aukeaa hitaasti. Evan astuu sisälle ja hänen suunsa aukeaa hieman, kun hän katsoo hämmentyneenä ympärilleen.

"Nätti", hän huokaa ja kävelee luokseni ikkunan viereen, jossa seison. Otan kiinni hänen vyötäröstään ja vedän hänet lähemmäksi kysyen: "No, kelpaako?"

"Mm..." Evan nyökkää hymyillen ja kumartuu ylös yrittäen suudella, mutten hänen pettymyksekseen kumarru itse alas. Hän yrittää nousta varpailleen uudestaan, mutta tuloksetta, ja mutristaa huuliaan.

"Ei yllä, Rextoninkin pitää", hän käskee, jolloin kysyn virnistäen: "Ai mitä mun pitää?"

"Tulla alas sieltä! Ei muuten yllä", Evan huokaisee turhautuneena, mutten luovuta, vaan kohotan toista kulmaani kysyvästi: "Yllä mihin?"

Evan laskeutuu tuskastuneena alas ja huudahtaa: "Ei sitten, et sä edes ole hyvä suutelemaan"

Hän kääntyy jo poispäin minusta yrittäen päästä pois, mutta silloin vedän hänet kiinni itseeni, selkä vasten minua.

"Ai en vai? Mä vielä näytän sulle, miten hyvä mä oon", kuiskaan hänen korvaansa ja kuulen, kuinka hänen hengityksensä kiihtyy.

"Näytä vaan, en silti usko", Evan uhkaa, jolloin käännän hänet ympäri ja painan vasten ullakon puista seinää. En anna hänelle edes aikaa tajuta sitä, kun syöksyn heti hänen huulilleen ahnaasti. Kuulen hänen henkäisevän säikähtäneenä, mutta samalla sekunnilla hänen kätensä liukuvat selälleni ja vetävät minua vasten häntä.

Suudelman lomassa nostan hänet syliini, mutta painan häntä edelleen seinää vasten. Evanin huulet tuntuvat täydellisiltä omiani vasten, enkä millään malttaisi irrottautua hänestä. Koskaan.

"Mä en edes itse enää käsitä, miten helvetisti mä sua rakastan, Evan", kuiskaan hengästyneenä, ennen kuin syöksymme uuteen intohimon pyörteeseen.

"Mä rakastan myös sua, Brexton", kuulen Evanin kuiskaavan ja tunnen hänen hymyilevän huuliani vasten, eikä kukaan saa tietää ikinä, miten onnelliseksi hänen sanansa minut saavat.

Toivottavasti tykkäsitte!❤️❤️

-Jacqueline