Cutie & The Monster

27- Todellisuus vasten kasvoja

Kaikki on taas kohdallaan. Olen takaisin omassa huoneessani Brextonin luona, päälläni on hänen ostamansa pörröhuppari, jota edelleen rakastan ylitse kaiken, hän on vihdoin vankilassa, ja Brexton on taas lähelläni.

Tosin, niin ei ole. Kaikki ei ole kohdallaan. Olen toki taas siellä, missä ainakin luulin olevani onnellinen, mutten tiedä, onko se enää totta. Kun kuulin oikeudenkäynnissä taas Keithin äänen, se toi kaiken takaisin mieleeni. Kaikki ne asiat, mitkä hän minulle kertoi: Sen, miten olen vain joku homo ja orpo, jota edes oma isä ei halunnut, miten kukaan ei tule ikinä haluamaan minua.

Suoraan sanottuna lähes kaikki meni huonosti sen jälkeen, kun palasin salista käytävälle Brextonin luokse. Ensin toki olin valtavan onnellinen, mutta sitten ne sanat.

"Mä rakastan sua"

Muistan tarkalleen, miten säpsähdin hänen halauksessaan ja irtauduin nopeasti, siirtäen katseeni järkyttyneenä häneen.

"Mitä?" kuiskaan, mutta Brexton vain korjaa äkkiä: "Sori, se vaan lipsahti. En mä sitä tarkoittanut"

Nyökkään ja lähden äkkiä kävelemään hänen perässään ulos oikeustalosta parkkipaikalle, jossa hänen autonsa on. Matkalla emme puhu ollenkaan, kunnes pahoittelen: "Sori"

"Ei sun tarvitse olla pahoillasi, mähän se olen, joka lipsautti sen", Brexton ilmoittaa, jonka jälkeen hiljaisuus täyttää auton uudelleen.

Tiesin jo lähtiessäni, ettei tämä tule pysymään samana. Tiesin, että minä muutun tämän kuukauden aikana, ja niin muuttuu myös hänkin. Emme ole puhuneet mitään koko päivänä, enkä usko, että hän itse tulee minulle koskaan puhumaankaan.

***********************

Yöllä herään painajaiseen Keithistä ja siitä, miten hän tulee takaisin luokseni. Yritän sulkea silmäni ja alkaa nukkumaan uudestaan, mutten pysty. Mielessäni kaikuu hänen välinpitämätön äänensä oikeudenkäynnistä.

Hiivin hieman pelokkaana Brextonin ovelle ja koputan siihen hiljaa, sillä en tiedä, miten hän reagoisi tähän. Kun vastausta ei kuulu, kokeilen avata ovea, joka aukeneekin, eli se ei ollut lukossa. Aivan kuin hän olisi arvannut, että päädyn kuitenkin yöllä tänne.

"Evan?" Brexton kysyy hieroen silmiään, kun kiipeän hänen viereensä. En sano mitään selityksiä, vaan käperryn Rextonia vasten ja huokaisen helpottuneena hänen käsiensä vetäessä minut lähemmäs.

"Nuku vaan, mä olen täällä", hän kuiskaa käheästi, mikä saa mieleeni palautumaan hänen aamuisen, vähän käheän äänen, jolla hän herätti minut aina ennen.

"Mutta-"

"Jutellaan aamulla", Rexton ilmoittaa, "Nyt nukutaan"

Luovutan ja painaudun häntä vasten, nyt tuntien siltä, että kaikki on kohdallaan. Vaikka huomenaamulla totuus tulee taas esiin, voimme ainakin toistaiseksi nauttia taas toisistamme ilman murheita.

*********************

Yön aikana herään monta kertaa, kyllästyen lopulta vain pyörimään sängyssä. Pelkään, että Brexton herää liikkumiseeni, joten nousen istumaan sängyn reunalle, koukistaen polvet koukkuun eteeni.

Tämä ei tunnu enää samalta, enkä tiedä miksi. Ehkä minulla oli liian suuret odotukset paluuseeni, ja nyt kun todellisuus löi vasten kasvojani, en voi olla pettymättä. Tuntuu, että nyt suhteemme on jotenkin erilainen, mutta ehkä se johtuu vain siitä, että hän ei enää ole töissä luonani. Tämä selitys ei tosin saa mieltäni rauhoittumaan ollenkaan.

Siirrän katseeni seinästä Brextoniin, joka nukkuu rauhallisesti omalla puolellaan sänkyä. Hän ei enää ole sama Brexton, kuin se, joka täällä oli minun tullessa sairaalasta. Eikä hänen muuttumisensa toki ole pelkästään huonoa, sillä nyt hän on paljon huomaavaisempi kuin ennen. En voi kuitenkaan olla huomaamatta sitä, miten hän luulee meistä selvästi jotain eriä, kuin itse ajattelen.

Omasta mielestäni tarvitsen tällä hetkellä aivan muuta, kuin suhteen hänen kanssaan. Tai oikeastaan en haluaisi suhdetta yhtään kenenkään kanssa.

Haluan vihdoinkin elää omaa elämääni ja nauttia siitä ilman mitään muuta. Voin nyt kerrankin tehdä sitä mitä haluan, elää niin kuin itse haluan, ja niin aionkin tehdä.

****************************

Aamiaispöydässä on hiljaista, eikä kumpikaan oikein uskalla aloittaa. Katseeni kiertelee keittiössä ja pysähtyy jääkaapin oveen, joka oli ennen tyhjä. Nyt sitä koristaa kuva minusta ja Brextonista, jonka otimme jouluaattona.

"Evan..." Brexton aloittaa muutaman minuutin päästä hiljaisella äänellä, "Etkö sä haluakaan tätä?"

Kohotan katseeni häneen ja kysyn: "Halua mitä?"

"Meitä", hän vastaa, "Asua täällä, elää mun kanssa, niin kuin me suunniteltiin"

Vaivun hiljaiseksi, sillä nyt, kun katson häntä edessäni, lähteminen on viimeinen vaihtoehtoni, mitä haluaisin tehdä.

"Mä en tiedä..." myönnän hiljaa, kääntäen katseeni keittiön ikkunasta pihalle, jossa lumihiutaleet satavat hiljalleen maahan.

"Mitä tapahtui? Mikset sä enää halua?" Brexton kysyy hieman vihaisena, "Onko sulla joku muu? Sekö Joachim?"

"Mitä? Ei!" puolustaudun, "Mistä sä tietää siitä kuvasta?"

"Chris kertoi, etkä sä vastannut mun kysymykseen: Miksi?" Brexton toistaa uudelleen.

"Koska mä haluan oman elämän!" huudan, sillä tuntuu, että kukaan ei ymmärrä. Kukaan ei tajua sitä, miltä tuntuu elää kahleissa melkein kymmenen vuotta, ja sitten palata oikeaan elämään.

"Ja sinäkö et voi elää omaa elämää täällä?" hän tuhahtaa pudistellen päätään, "En mä aio viedä sulta sun omaa elämää"

"Se ei ole sama asia", selitän rauhallisena, yrittäen pitää tämän keskusteluna, ei riitelynä, "Mä haluan oman asunnon, oman työn tai ainakin koulupaikan, elää vähän aikaa vain yksin ja testata, millainen mä olen"

"Sä voit silti tehdä nuita mun kanssa", Brexton väittää vastaan, ei ollenkaan valmiina luovuttamaan.

"En voi! Mä sanoin, että mä haluan elää yksin!" huudan täysiä menetettyä malttini, kun hän ei näytä edes yrittävän ymmärtää minua, "Sä olet ehkä 30 ja ihan erilaisessa tilanteessa, mutta olen vasta 18!"

"30? Mä olen 26!" hän huudahtaa selvästi loukkaantuneena ja nousee pöydästä seisomaan.

"Ihan sama!" huudan takaisin, suoristuen itsekin seisomaan, koska en halua olla ainut seisten.

"Mitä sä sitten haluat?! Lähteä täältä helvettiinkö?!" Brexton karjuu vihaisena, saaden minut ottamaan muutaman askeleen taaksepäin pelästyneenä.

"Mä muutan täältä pois", ilmoitan vakavana, jonka jälkeen lähden kävelemään nopein askelin takaisin huoneeseen, joka ei enää kauan ole minun.

"No muuta sitten!" Brexton huutaa perääni, "Et sinä kuitenkaan kauaa siellä pysy! Odota vaan, niin kohta sä tulet jo häntä koipien välissä takaisin!"

"Unelmissasi vaan", tuhahdan hiljaa itsekseni, sulkien huoneen oven perässäni kiinni. Hän löytää pian jonkun uuden, paremman. Hän ei tarvitse tällaista, niin kuin minä.