Cutie & The Monster

35- Ulos kaapista

Katson tyytyväisenä työni tulosta, joka on itseasiassa vain siisti makuuhuoneeni. Eilisen takia se oli mennyt melko sekaisin, joten päätin käyttää päiväni ilman Rextonia sen siivoamiseen.

Jollain tavalla minusta tuntuu, että olisin nolannut itseni, vaikka tekemisemmehän olivat aivan normaalia. Ainakin muille ihmisille... Koska Brexton ei ollut sanonut mitään aamulla, olen hieman peloissani siitä, etten ollut yhtä hyvä kuin hänen edellisensä. Tiedän, että hänellä oli vain kiire töihin, mutta olisin silti halunnut jonkinlaisen varmistuksen.

Huokaisten käännyn pois makuuhuoneestani ja istahdan olohuoneeseen sohvalleni, käpertyen Brextonin tänne jättämään paitaan. Jos en olisi näin hermostuksissa yöstämme, olisin voinut nauraa sille, miten klisee tämä oli: Käpertyä poikaystävän-

Onko hän edes poikaystäväni?

Emme olleet varsinaisesti päättäneet mitään virallisesti, sillä enhän edes halunnut muiden saavan tietää meistä. Tarkoittiko tämä myös sitä, että hän ei ollut myöskään poikaystäväni?

Puristan silmäni kiinni ja yritän rauhoittaa mieleni kaikesta häneen liittyvästä. Olen toki aina ollut hieman epävarma itsestäni, mutten tajua, miksi olen näin jännittynyt tästä. Yhtäkkiä ovikelloni soi ja säpsähdän säikähdyksestä.

Kiirehdin äkkiä ovelleni innoissani siitä, että Brexton on jo takaisin, mutta kun kurkistan ovisilmästä (tapa, jonka Brexton on pakottanut minut tekemään aina), sieltä näkyy joku hupparipäinen mies. Tai nainen, sillä en saa kunnolla selvää, miltä hän näyttää.

"Kuka olet sinä?" kysyn niin kovalla äänellä, että hänenkin pitäisi kuulla se. Henkilö heilauttaa kättään ja ilmoittaa häiritsevän möreällä äänellä: "Lacrotte, oletteko te Evan Carlton?"

Jostain syystä minulla ei ole yhtään hyvä tunne tästä miehestä, joten kysyn vastaamatta hänelle: "Miksi olet täällä?"

"Valitettavasti on tapahtunut onnettomuus, minkä seurauksena teille voi tulla jopa henkeä uhkaava tilanne. Olen täällä hakemassa teidät turvaan poliisilaitokselle", hän kertoo, mutta huomaan yhden eroavaisuuden heti.

Poliisilaitokselle? Ei kukaan ainakaan tähän mennessä tapaamistani Brextonin työkavereista kutsu sitä tuolla nimellä. Ja nyt kun ajattelen tarkemmin, en edes koskaan ole kuullut kenestäkään Lacrottesta. Jos olisin, muistaisin varmasti hänet, sillä Lacrotte on niin outo nimi.

"Odota vähän", ilmoitan nopeasti ja ryntään makuuhuoneeseeni, jossa puhelimeni on. Alaan selaamaan yhteystietojani, ja koska Aiden on ennen Rexiä, valitsen hänen numeronsa.

"Evan? Missä sä olet?" hän kysyy välittömästi vastattuaan.

"Kotona", vastaan, "Joku outo mies, Lacrotte, tuli ovelle ja sanoi, että onnettomuus ja minulla hengenvaara"

"Kuka?" Aiden kysyy, kuin ei olisi koskaan kuullutkaan hänestä, "Siellä pitäisi olla nainen, Tanya". Samassa kuulen jonkun pamahtavan kovalla äänellä ja ulko-oveni aukeaa törmäten viereiseen seinään.

"Aiden! Tuli sisälle!" menen paniikkiin ja ryntään kylppäriin, "Mitä tapahtuu? Ei ymmärrä!"

"Evan, sun täytyy mennä johonkin, missä voit laittaa oven lukkoon ja piiloutua ihan hiljaa, etkä varmasti lähde sieltä, ennen kuin jompikumpi meistä, Brexton tai minä, tullaan sinne, onko selvä?"

"Okei", kuiskaan ääni vapisten ja lukitsen kylppärin oven piiloutuen sitten yhteen siellä olevista kaapeista. Ainakin jossain tilanteessa on hyvä, että mahdun lähes minne tahansa täällä.

"Evan, mä tiedän, että sä olet täällä", kuulen Lacrotten äänen, mutta tällä kertaa normaalina, ja tajuan, kuka tulija on. Puhelin tipahtaa kädestäni ja jähmetyn paikallani, muistojen tulviessa mieleeni.

"Ei, ei, ei..." vapisen peloissani, enkä pysty lopettamaan paniikkiani. Yhtäkkiä tunnen, kuinka en saa enää henkeä ja minun on pakko raottaa kaapin ovea, jotta saisin paremmin happea. Katseeni osuu vaatteeseen, mikä lojuu kylppärin lattialla, ilmeisesti Rexton on jättänyt sen sinne aamulla kiireissään.

"Kukaan ei saa tietää", kuiskaan vakuuttaakseni itseni tästä ja kurotan vaatekappaleen kaappiin syliini. Tuttu tuoksu saa minut uskomaan, että Brexton on tulossa ja pitää minut turvassa, niin kuin lupasikin. Kuulen edelleen Keithin äänen asunnossani, mutta onnekseni hän ei ainakaan vielä ole käynyt makuuhuoneessani, jonka ovi on hieman piilossa, sillä jos ulko-ovi aukeaa, makuuhuoneen ovi jää sen taakse.

"Mikä kesti?" kuulen Keithin yllättäen karjaisevan jollekin toiselle, mikä saa minut pelkäämään yhä enemmän. Onko hänellä jotain muitakin mukanaan täällä?

"Mun piti tarkistaa, ettei kukaan pääse tänne", joku toinen ääni vastaa, vakuuttaen minut siitä, ettei hän ole yksin. Toinen käteni irtoaa Rextonin vaatteesta ja etsii tällä kertaa Brextonin numeron puhelimestani.

"Evan! Me ollaan ihan kohta siinä", hän ilmoittaa ja kysyy: "Oletko sä kunnossa?"

"En tiedä, niitä on monta", kerron hiljaa, jotten paljasta piiloani. Nyt kun tajusin heitä olevan monta, en pysty enää kuulemaan, missä päin asuntoa kukakin heistä on.

"Monta? Voi helvetti", Brexton kiroaa ja kuulen jonkun auton oven pamahtavan kiinni, "Yritä pysyä hiljaa piilossa ja jos ne löyt-"

Yhtäkkiä puhelu katkeaa ja minut repäistään pois piilopaikastani, jonka jälkeen makaan lattialla. Joku tarraa kiinni leuastani ja samassa katson silmiin, joita en koskaan toivonut näkeväni enää uudestaan.

"Evan", Keith sanoo nimeni, "Mä tulin tänne tekemään sen, minkä mä lupasinkin aiemmin. Sano hei mun kaverille, Reecelle"

Inhoten siirrän katseeni hänen viereensä, jossa joku isokokoinen mies katsoo minua kuin jotain seuraavaa päivällistään. Kylmänväreet kulkevat pitkin vartaloani, kun hänen sormensa liikkuu jalkaani pitkin, ja puristan silmäni kiinni.

"Tiedätkös, sitten kun sä olet vanhempi, me voidaan pitää vielä enemmän hauskaa", veljeni hymyilee ja pörröttää hiuksiani. Katson häntä innoissani ja kysyn: "Miksi ei nyt?"

"Sä olet liian nuori, Evan", hän selittää ja kertoo: "Me voidaan pyytää mun kavereitakin mukaan"

"Oikeasti?" kysyn, mihin hän nyökkää virnistäen: "Mm... Meillä tulee olemaan niin hauskaa yhdessä"

Silloin en yhtään tajunnut, mistä hän puhui, mutta yhtäkkiä se alkaa valjeta minulle. Hän oli suunnitellut alusta alkaen tätä, jo silloin, kun hän oli vielä "normaali" ja rakastin veljeäni.

"Täällä on poliisi, tulkaa ulos välittömästi!" joku huuto saa sekä Keithin että hänen kaverinsa säikähtämään, mutta hänen kaverinsa vakuuttaa: "Mä hoidan tän, ne ei pääse tänne"

Keith ottaa kiinni ranteistani ja vetäisee minut jaloilleni, pitäen edelleen käsiäni selkäni takana.

"Kävele", hän käskee, joten alan ottamaan askelia hänen kaverinsa perässä. Menemme ulko-ovellemme ja Keith ilmoittaa: "Jos te lähdette ilman Evania, muille ei tapahdu mitään, mutta jos te ette häivy nyt, niin meillä on pieni yllätys teille ja muille tämän talon asukkaille"

Silmäni suurentuvat minun nähdessäni Keithin kaverin nostavan repustaan esineen, joka näyttää vähän liian paljon pommeilta, mitä olen nähnyt katsellessani jotain Criminal Minds:iä tai Hawaii 5-0:ta. Sydämeni alkaa pamppailemaan ja huudan Brextonille ja Aidenille: "Täällä on pommi! Ei tule tänne! Menkää pois!"

Heey! Tiiän, että jotkut teistä oli hieman suuttuneita siitä, etten kirjoittanut smuttia Brextonista ja Evanista, mutta don't worry, te saatte kyllä sen! :D Julkaisin sen Lovebirdissä privatena, eli jos haluat lukea niiden ekasta kerrasta, niin käykää lukemassa se sieltä!

-Jacqueline