Cutie & The Monster

31- Vastauksia

Kuulen oven sulkeutuvan takanani, enkä edes käänny katsomaan, kuka se on.

"Ei sano mitään", käsken ja jatkan matkaani Brextonin autolle. Parin sekuntin kuluttua hän kuitenkin nappaa käsivarrestani ja kääntää minut itseään kohti.

"Evan", Chris aloittaa, "Pyysitkö sä just sitä, mitä mä luulen?"

"En", valehtelen nolostuneena ja yritän kääntyä pois, mutta hän vetää minut takaisin.

"Älä jaksa valehdella", hän huokaisee pudistellen päätään, "Tiedätkö sä edes, mihin sä olet alkamassa?"

Pyöräytän silmiäni ja huomautan: "Mä olen edelleenkin 18, en 8"

Lähden kävelemään autolle nopeasti, kun näen Brextonin tulevan myöskin pihalle. Oli tarpeeksi noloa, että Rexton ei edes tajunnut, mitä olin sanomassa, mutta vielä se, että Chris kuuli kaiken. Luulin hänen jo menneen omalla autollaan takaisin asunnolleni, mutta jostain syystä hän olikin vielä täällä.

"Mennäänkö sitten?" Brexton kysyy vierestäni ja aukaisee auton oven minulle valmiiksi. Nyökkään istahtaen sitten nopeasti penkilleni katsomatta enää ollenkaan Chrisiä. En edes tajua, miksi sanoin sen niin yhtäkkiä. Aluksi minun piti pahoitella siitä, miten rupesin itkemään taas aamulla, mutta jotenkin asiani muuttui, kun näin Brextonin huolestuneet kasvot katsomassa suoraan silmiini.

"Nähdään kohta", kuulen Chrisin sanovan Brextonille, ennen kuin toinenkin ovi pamahtaa kiinni ja Brexton istahtaa ratin taakse. Auto käynnistyy ja aloitamme erittäin pitkän matkamme uudelle asunnolleni. Tiedän, ettei minulla ja Rexillä tule olemaan tänään enää kahdenkeskistä aikaa, joten ainoa hetkeni on nyt tämän ajon aikana.

"Rex..." aloitan hiljaa ja nostan katseeni häneen. Brexton nyökkää vilkaisten minua ja kysyy: "No? Joku hätänä?"

"Siitä... aiemmasta..." yritän vihjailla, jolloin pieni virne leviää hänen kasvoilleen ja hän naurahtaa: "Sori, mä en ihan heti tajunnut"

"Ei! Ei haittaa!" pudistelen päätäni ja myönnän punastuneena: "Minun vika oli"

"Evan Alastair Carlton", Rexton toteaa katsoen suoraan minuun, kun olemme pysähtyneenä punaisissa valoissa, "Sulle pitäis laittaa sellainen rajoitus, miten monta kertaa päivässä sä voit olla noin söpö"

"En ole söpö", mutristan huuliani ja ristin käteni puuskaan eteeni. Tunnen hetken ajan hänen huulensa poskellani ja kuulen, kuinka hän kuiskaa: "Kyllä olet"

"Ei ole!" väitän takaisin luoden häneen vihaisen katseen. Tai siis ainakin yritän olla vihainen, sillä en oikein koskaan tykkää olla vihainen kenellekään. En edes silloin, vaikka joku ehkä ansaitsikin sen.

Brexton naurahtaa uudelleen vain huvittuneena, saaden minut luovuttamaan. Yritän pitää hymyni pois kasvoiltani, kun hänen sormensa alkaa piirtelemään kuvioita käteeni, mutta sekin yritys epäonnistuu lähes heti.

"Ihan oikeastiko sä sanoit sen aiemmin?" Brexton kysyy parkkeeratessaan autoa kerrostalon pihaan. En vastaa nolostumiseltani mitään, vaan aukaisen vyöni ja nousen ulos autosta.

"Evan!" kuulen tutun äänen ja pian löydän itseni jonkun halauksesta. Hymyilen Joachimin innostukselle, kun hän alkaa selittämään nopeaan tahtiin asioitaan. Brexton tosin luo meihin tiukan katseen ja sanoo sitten jotain hiljaa Chrisille.

"Joachim, kannetaan me nämä ensimmäiset", Chris ilmoittaa lähes heti, nostaen sitten Brextonin autosta laatikon Joachimille, joka luo minuun viimeisen virneen ja katoaa sitten rappukäytävään, Chris perässä.

"Mitä tuo oli?" kysyn Brextonilta, joka näyttää tyytyväiseltä nyt. Hän kohauttaa olkapäitään ja nyökkää autoon päin: "Lähdetään sitten viemään nämä loputkin"

"Brexton!" huudahdan ja kävelen hänen eteensä, jottei hän voi karata mihinkään, "Ei voi tehdä noin!"

"Mä just tein", hän virnistää, mutta huomaa sitten, että olen tosissani, ja huokaisee: "Okei, ei enää Joachimin häätämistä pois"

"Lupaatko?" varmistan vielä, jolloin hän antaa nopean pusun huulilleni ja vakuuttaa: "Lupaan, oikeasti."

********************************

"Se näyttää ihan sulta", Joachim hymyilee nyökäten asuntooni.

"Minulta?" kysyn hämilläni, sillä en ole varma, mitä hän oikein tarkoittaa.

"Niin, että tää on selvästi sun koti", hän selittää osoittaen sitten ympäri olohuonetta, "Vaikka nuo taulut ja tuo kuva susta ja Chrisistä ja..."

Joachimin ääni hiljenee mielessäni ja jään katselemaan Brextonia ja Chrisiä, jotka juttelevat olohuoneen toisella puolella. Hänen ilmeensä pysyy yhtä ankarana, vaikka Chrisin ilmeestä päätellen he puhuvat jostain hauskasta jutusta. Tai sitten Chris kertoo taas huonoja vitsejään, jolloin Brextonin ilme on ihan ymmärrettävä.

"Evan?"

Havahdun ajatuksistani ja käännän pääni Joachimia kohti uudestaan, "Sori, mitä sanoit?"

"Ei se ollut mitään tärkeää", hän ohittaa kysymykseni ja kumartuu sitten lähemmäs minua utelias ilme kasvoillaan: "Onko teillä menossa jotain muutakin kuin vain kaverisuhde?"

"Kellä?" kysyn muka tietämättömänä, saaden hänet huokaisemaan: "No sulla ja Brextonilla tietenkin"

"Ehkä..." hymyilen siirtäen katseeni taas Rextoniin. Vaikka muille hän saattaakin näyttää aina vihaiselta, olen nähnyt, että jossain siellä syvällä hänelläkin on sydän. Aluksi itsekin pelkäsin kuollakseni häntä ja hänen lukemattomia aseita piilotettuna ympäri kehoa, mutta nykyään näen hänessä vain ne suklaan väriset silmät ja sen hymyn, joka saa hymyn omillenikin välittömästi.

"Varo, ettei sun suupielet repeä tuosta leveästä virneestä, mikä sulla on", Joachim naurahtaa, jolloin punastun ja katselen lattiaa, joka yhtäkkiä näyttää hyvinkin mielenkiintoiselta.

"Ei repeä", mumisen, mutta hän vain naurahtaa uudestaan ja kysyy hiljaa: "Sä taidat rakastaa sitä, vai mitä?"

"M-mitäh? E-en tietenkään..." nolostun enemmän ja pudistan päätäni hänelle.

"Et vai?" Joachim virnistää pompaten seisomaan viereltäni, "Sä et uskonut tuota itsekään"

Kurtistan otsaani hämmentyneenä ja katselen uudelleen, nyt tarkemmin, Brextonia. Olemme toki läheisiä ja hän on tärkeä minulle, mutta rakastanko häntä? Miten kukaan edes tietää, että rakastaako jotain vai ei?

"Mitäs sä täällä mietit noin tarkkaan?" Brextonin ääni kuuluu vierestäni ja käännyn katsomaan häntä säikähtäneenä.

"Ei mitään", hymyilen ja nousen itsekin seisomaan hänen eteensä. Brexton hymyilee minulle ja laskee kätensä pääni sivuille, jolloin katsomme toisiamme suoraan silmiin. Hänen katseensa tuntuu aina vakuuttavan minua siitä, että nyt olen turvassa kaikelta, eikä mikään voi satuttaa minua, kun hän on lähelläni.

"Mä rakastan sua, Evan", Brexton kuiskaa ja kumartuu suutelemaan minua.

Tiedän vastaukseni.