Cutie & The Monster

47- Kahdeksan vuotta

Istahdan Chrisin viereen sohvalle ja olen muka huomaamatta Brextonin ilmeen, kun hän kohta kurkkaa keittiöstä olohuoneeseen. Rexton on viettänyt koko päivän töissä, kuten minä myös koulussa, mutta haluan välillä viettää aikaa Chrisinkin kanssa.

"Tiedätkö Evan, mikä on outoa?" Chris kysyy kohta virnistäen ja hän vilkaisee hetkeksi minua television sijaan. Kurtistan otsaani hämilläni ja kysyn: "No?"

"Mä kuulin pikkulinnuilta, että sulla pitäisi olla yks tietty sormus sormessa, mutta mä en millään näe sitä", hän huomauttaa vakavasti silmäillen käsiäni, jotka lepäävät sylissäni. Olen entistä hämmentyneempi ja toistan: "Sormus? En pidä sormuksia koskaan"

"Et vai? No, oletko sä sitten saanut joltain sormuksen?" Chris jatkaa kyselyään, mutta samalla hetkellä keittiöstä kuuluu Brextonin ääni: "Chris, mene helvettiin siitä ja tuki se iso suusi"

"Ei saa kiroilla", huudan hänelle takaisin, jonka jälkeen käännyn takaisin Chrisiä kohti: "Mikä sormus? Mistä puhut, en ymmärrä?"

"Ei mikään", Chris naurahtaa ja kuulen hänen lisäävän mutisten: "Koska joku on vähän luuseri..."

"Sä olet outo", tokaisen hänelle kääntyen takaisin televisiota kohti, jossa on menossa joku kokkiohjelma. Tunnen jonkun tökkäävän kylkeäni ja pian kuulen Chrisin väittävän: "Itse olet outo, kun et tajunnut"

"En tajua, niin silloin en tajua!" ilmoitan turhautuneena ja nousen ylös sohvalta: "Sinä et itse tajua Joachimia"

"Älkää taas aloittako musta ja Joachimista, meillä ei edelleenkään ole mitään, eikä koskaan ollutkaan", hän pyöräyttää silmiään, jolloin pyöräytän hänelle takaisin ja kävelen keittiöön. Brexton hämmentää jauhelihakastiketta ja vilkaisee minua huolestuneen näköisenä: "Kaikki okei?"

"On on" nyökkäilen ja osoitan hellaa kohti, "Milloin ruoka on valmis?"

"Ihan pari minuuttia vielä", Rexton kertoo, "Haluatko vaikka kattaa pöytää sillä aikaa?"

"Okei", nyökkään taas ja astelen astiakaapin luokse ottaen sieltä tarvitsemamme astiat.

*******************************

"Meidän pitäisi tehdä jotain", haukottelen ja käperryn tiukemmin Rextonin kainaloon, "Me ollaan aina vaan kotona"

"Mitä sä sitten haluaisit tehdä? Täällähän on ihan hauskaa", hän kohottaa toista kulmakarvaansa kysyvästi. Huokaisten painan pääni hänen olkapäätään vasten ja ehdotan: "Vaikka käydään jossain"

"Ai niin kuin lomalla?" Brexton kysyy, jolloin nyökkään. Hän humisee jotain vastaukseksi ja alkaa sitten taas lukemaan kirjaansa, jättäen minut omien ajatuksieni pariin.

Ei sillä, että en tykkäisi vain maata sohvalla hänen vieressään, mutta joskus tuntuu, ettemme oikeasti tee mitään muuta. Silloin tällöin käymme lenkillä yhdessä, joka yleensä päättyy aina siihen, että vannon pysyväni tiukasti poissa hänen urheilustaan. Toki käymme kaupassa ja Chrisin luona välillä, mutta ei sekään ole tarpeeksi vaihtelevaa.

"Nyt tiedän idean!" hypähdän istumaan ja saan Rextonilta kummastuneen katseen itselleni, "Missä sun vanhemmat asuu?"

"Mitä? Mun vanhemmat?" hän näyttää entistä ihmetteleväisemmältä.

"Niin, mennään sinne. En ole koskaan tavannut niitä", huomautan, jolloin hänen kasvoilleen muodostuu kylmä ilme ja hän tokaisee: "Hyvä niin, etkä toivottavasti koskaan tapaakaan"

"Miksi?" vetäydyn kauemmas hänestä loukkaantuneena, sillä eikö hän halua minun tapaavan koskaan vanhempiaan. Rexton huokaisee ja vetää minut takaisin vierelleen: "Älä käsitä väärin, se johtuu ihan vaan niistä"

"Miten niin?"

"Ne on tosi... uskonnollisia", hän myöntää hiljaa ja laskee päänsä sohvaa vasten sulkien silmänsä, "Tai ei oikeastaan edes uskonnollisia niinkään, mutta ne arvostaa perinteisiä arvoja, eli toisin sanoen ne haluaa mun menevän naimisiin jonkun naisen kanssa"

"Oh..." Painaudun vasten hänen rintakehäänsä ja pahoittelen: "Sori, en tiennyt"

"Ei se mitään, ei se sun vikasi ole", Brexton sanoo, jonka jälkeen tunnen hänen kätensä silittävän hiuksiani. Huoneeseen laskeutuu hiljaisuus, enkä tiedä, miten saada hänet tuntemaan olonsa paremmaksi. Ei minullakaan mitkään mallivanhemmat olleet, tai siis ainakaan isäni, mutta olisi vielä kauheampaa tietää, että omat vanhemmat vihaisivat minua. Isä tosin vihaa minua huolimatta siitä, millainen olen.

"Mitä jos äitikin on sellainen?" pomppaan taas istumaan kauhuissani, "Entä jos sekin vihaa minua?"

"Mitä? Miksi se sua vihaisi?" Rexton kurtistaa otsaansa, mutta tajuaa sitten: "Evan, en mä usko, että se sua vihaisi, ei sun äitisi ollut sellainen"

"Mistä tiedät?" pudistelen päätäni, "Et ole koskaan tavannut sitä"

"Evan, rauhoitu", hän käskee rauhallisesti ja kietoo kätensä minun ympärilleni, "Ei mun ole tarvinnutkaan tavata sitä itse tajutakseni, miten mahtava sun äiti on. Sä olet itse kertonut siitä, eikä se vaikuta ollenkaan sellaiselta kuin mun vanhemmat"

"Ehkä..." mumisen vasten hänen t-paitaansa ja nostan sitten katseeni häneen: "Ehkä pitäisi tavata sun vanhemmat uudelleen, ehkä on muuttuneet?"

"En usko..." Brexton naurahtaa kuivasti ja hieman surullisen kuuluisesti, "Ei ne varmaan koskaan muutu"

"Milloin näit viimeksi?" kysyn uteliaana, jolloin hän vaipuu ensin hiljaiseksi ja vastaa hetken kuluttua: "Kai jotain melkein kahdeksan vuotta sitten"

"Kahdeksan?" toistan hämmentyneenä, "Niin kauan..."

"Mhm..." hän nyökkäilee pienesti. Painan kasvoni takaisin häntä vasten ja puristan häntä tiukemmin: "Mä oon pahoillani"

"Älä ole turhaan, ei se mua haittaa yhtään", Brexton vakuuttaa, mutta kuulen hänen äänestään, että hän ei itsekään usko sanojaan.

"Kahdeksan vuotta on kauan, ne on hyvin ehtineet muuttua", huomautan saamatta kuitenkaan mitään vastausta, joten tyydyn halaamaan häntä ja yritän lohduttaa häntä jotenkin, sillä onhan hänkin lohduttanut minua monesti. Ehkä on välillä minun vuoroni tehdä jotain hänelle.