Cutie & The Monster

14- Ristiriitaisia tunteita

Vedän farkkujeni vetoketjun ylös ja kiinnitän vyön paikoilleen, etsien sitten paitani jostain puolelta huonetta. Tunnen Isaacin katseen itsessäni, mutta jatkan pukeutumistani niin kovaa kuin pystyn.

"Brexton", hän huokaisee nousten istumaan sängyllään, "Eiköhän se ois pärjännyt siellä vähän aikaa vielä?"

Luon häneen vihaisen katseen, joka saa hänet pitämään turpansa kiinni.

"Sä et tiedä hittoakaan tästä jutusta, joten älä sano mitään", käsken ja otan syvään henkeä, ennen kuin pahoittelen: "Sori, että meidän piti keskeyttää, mutta mun on pakko mennä..."

Isaac naurahti ja nuolaisi huuliaan: "Oho, Brexton Adams pahoitteli jotain, ihme on tapahtunut!"

"Fuck you", pyöräytin silmiäni ja kävelin ovelle, hänen vielä huutaessa perääni: "Sitähän me just haluttiin!"

*************************

Ajomatkalla takaisin kotiini, Chrisin vihaiset sanat kaikuivat mielessäni.

"Sä helvetin idiootti! Mitä hemmettiä sä oot taas mennyt tekemään Evanille?"

"Evan karkasi, eikä kenelläkään ole mitään ideaa, missä se on nyt!"

"Jos sä välittäisit edes vähän, edes yks pieni prosentti, mutta ei! Sun vaan piti lähteä panemaan jotain huoraa, jättäen Evanin yksin!"

Sehän se ongelma onkin, että välitän hänestä - aivan liikaa.

Pihassa on Chrisin sekä vartijani auto, jonka omistaja odottaa ulko-oveni edessä huolestuneen näköisenä. Parkkeeraan auton nopeasti ja kävelen hänen luokseen.

"Missä Evan on?" kysyn heti, jolloin hän nyökkää sisälle: "Me löydettiin se metsästä, jonkun viidentoista kilometrin päästä täältä, nyt Chris ja Evan on sisällä"

En vastaa mitään, vaan heitän takkini jonnekin eteiseen ja juoksen portaat ylös, kun en löydä heitä alakerrasta. Mitä jos joku olisi löytänyt hänet haahuilemassa yksin? Hänen ei todellakaan ole turvallista liikkua varsinkaan nyt yksin.

Avaan hänen makuuhuoneensa oven, mutta se on tyhjä. Kurtistan otsaani huolissani ja suuntaan omaan huoneeseeni, aukaisten sen oven.

Näky, mikä odottaa minua huoneessani, on jotain aivan muuta, kuin odotin. Kehoni jähmettyy paikoilleen, eikä suostu liikkumaan, niin kuin haluaisin juosta mahdollisimman kauas heistä. Pamautan oven kiinni ja nielaisen kuuluvasti. He säikähtävät pamahdusta ja irrottautuvat toisistaan.

Evanin katse kohdistuu ensin Chrisiin hänen nuolaistessaan huuliaan, jonka jälkeen hän katsoo minua suoraan silmiin vihaisena jostain. Odotan hänen sanovan jotain, mutta yllätyksekseni hän vain kääntää katseensa surullisena pois ja kumartuu suutelemaan yhtä yllättynyttä Chrisiä.

En siedä katsoa heitä suutelemassa yhtään kauempaa, vaan sanon: "Chris, olisi ihan helvetin kiva, jos et panis ketään mun sängyllä"

Oikeasti minua ei voisi vähempää kiinnostaa, missä hän panee, mutta se ketä, kiinnostaa siihen asti, jos se on Evan.

Chris pitää kättään Evanin selällä, kun kääntyy minua kohti virnistäen: "Älä huoli, mä en ole samanlainen kuin sä ja pane jokaista vastaantulijaa"

"Ja mistä sä mun seksielämästä tiedät?" kohotan toista kulmakarvaani kysyvästi, mikä saa Evanin kääntämään katseensa ja hän käskee hiljaa: "Brexton voi lähteä"

"Voi kuule pikku prinsessa, mutta tämä on mun huone, eikä sun", huomautan hänelle kylmästi, jolloin Chris luo minuun murhaavan katseen ja ottaa Evanin kädestä kiinni.

"Tuu, mennään sun huoneeseen täältä, jääprinssillä taisi selvästi jäädä hommat kesken", hän yrittää vitsailla, mutta Evanin ilme pysyy tyhjänä, kun he kävelevät ohitseni pois huoneestani. Kun ovi sulkeutuu, kävelen sängylleni ja lysähdän siihen istumaan.

"Mitä helvettiä just tapahtui?" kysyn itseltäni hiljaa ja hieron käsilläni otsaani. Koko elämäni on aivan ristiriidassa yhden äärettömän suloisen ihmisen takia. Olen vihainen itselleni siitä, miten annoin tämän tapahtua. Miten en huomannut pitäväni hänestä näin jo aikaisemmin? Miksi tajusin sen vasta silloin, kun tunsin itseni helpottuneeksi soiton keskeyttäessä hommamme ja silloin, kun näin Evanin ja Chrisin päällekkäin sängylläni?

Mieleni palaa takaisin pomoni syyttävään ilmeeseen, kun hän selitti, miten näki minut kauppakeskuksen valvontakamerasta läheisissä tunnelmissa hyvin nuoren pojan kanssa, jota minun oli tarkoitus vartioida, ei lähennellä.

Kokeeko Evan, että lähentelen häntä epämukavasti? Tunteeko hän, että olen joku vanha perverssi mies ja siksi pakenee Chrisin luokse?

"En mä edes ole vanha!" puolustelen itselleni, onhan Evan minua nuorempi ainakin 7 vuotta, mutten silti ole vanha. Ainakaan minusta...

***********************

Tunnelma jouluaattoaamuna on kireä.

Emme ole puhuneet Evanin kanssa toisillemme mitään, lukuun ottamatta jotain "varotko vähän" tai "annatko sen maitopurkin"- tyylisiä lauseita. Talossa on aivan hiljaista, sillä Chris ja Milena ovat kumpikin omien perheidensä luona.

"Evan", sanon hiljaa, mutta sekin tuntuu kovalta ääneltä tässä hiljaisuudessa. Evan nostaa katseensa ruuastaan ja katsoo minua hämillään, surullinen ilme kasvoillaan. Hänen tunteensa ovat niin selvästi aina näkyvillä, koska hän ei osaa piilottaa niitä niin kuin minä teen lähes koko ajan.

"Olenko mä käyttäytynyt sua kohtaan ahdistelevasti?" kysyn ja hän katsoo minua kuin olisin juuri kysynyt, onko hänellä lemmikkilehmää. Evan pudistelee päätään, mutta haluan hänen sanovan sen ääneen.

"Sano ihan rehellisesti, jos susta tuntuu siltä, että mä olen ollut jotenkin liian lähellä tai tehnyt jotain muuta ahdistavaa", pyydän vakavana.

"Ei Rex ahdistava", hän vakuuttaa ja lisää sitten mietteliään näköisenä: "Mutta ilkeä, Rex on ilkeä"

"No mitä mä nyt muka olen tehnyt?" huokaan, mihin hänen vähän iloisempana ollut ilmeensä katoaa, jättäen jäljelle taas sen tyhjän katseen, kuin hän unohtaisi, missä hän on.

"Onko tää siitä, että mä jätin sut yksin tänne eilen?" utelen häneltä ja juon loput vedet lasistani. Evan ei vieläkään vastaa mitään, joten nousen tuoliltani ja kävelen hänen luokseen, kyykistyen alemmas.

"Mikä on?" kysyn huolestuneena. Hänen silmänsä alkavat kiiltelemään, mutta hän vain pyyhkäisee kasvojaan ja nousee tuoliltaan, lähtien poispäin keittiöstä. Vilkaisen pöydällä olevia ruokia, mutta jätän ne sinne, rynnäten Evanin perään portaita ylös.

"Evan!" kerkeän huudahtaa juuri ennen kuin hänen huoneensa ovi menee kiinni. Koputan siihen nyrkilläni ja kysyn: "Evan, onko joku huonosti?"

"Ei halua!" hän huutaa, jolloin kaivan avainnipustani tämän huoneen lukkoon käyvän avaimen ja aukaisen oven. Evan makaa sängyllään kasvot kiinni tyynyssä, itkien taas ei-niin yllättävästi. Vaivaantuneena istahdan sängyn reunalle ja mietin, mitä oikein tekisin. En osaa olla itkevien ihmisten kanssa, enkä tiedä, mitä niille pitäisi sanoa.

"Evan..." aloitan hiljaa ja lasken epävarmasti käteni hänen yläselälleen, "Sä voit kyllä kertoa mulle, jos on jotain ongelmia. Kävikö siellä karkureissulla jotain?"

"Ei halua", hän toistaa, "Ei halua tuntea näin"

Kurtistan kulmiani ja kysyn hämmentyneenä: "Tuntea miten?"

Heei! Hyvää joulua teille kaikille siellä ja kiitos teille niin paljon, I Need Your Hand on #1 ja tämä #3 romancessa! :)

-Jacqueline