Cutie & The Monster

5- Ala selittää!

Haukottelen ja avaan silmäni hitaasti, räpytellen niitä hetken tottuakseni valoon. Rexton on kadonnut viereltäni, vain hänen peittonsa ja tyynynsä todistaa, ettei eilinen ollut vain omaa kuvitelmaani.

"Huomenta Evan", kuulen hänen äänensä ja pomppaan istumaan säikähdyksestä. Hän katsoo minua taas sillä samalla jäykällä ilmeellä, jonka läpi ei näe sisälle hänen ajatuksiin. Hänellä on myös taas ase vyöllään, enkä tiedä miksi. Eikö minun pitänyt olla turvassa täällä?

"Aamupalaa voit ottaa itse jääkaapista ja käy vaikka siellä suihkussa nyt, mulla on vähän töitä tekemättä, jonka jälkeen tulen sitten etsimään sinut jostakin, missä ikinä oletkaan", Rexton kertoo ja kävelee odottamatta vastausta pois, mikä saa minut mutristamaan huuliaan.

En oikein vielä tiedä, mitä ajattelisin hänestä. Välillä, niin kuin eilen illalla, hän kuunteli selvästi toiveitani ja nukkui jopa lattialla, kun niin pyysin ja oli niin ystävällinen. Välillä hänellä on ympärillään korkeat muurit, joiden läpi ei tunnu pääsevän millään. Eikä hänen pelottavan näköinen ulkokuori auta yhtään saamaan minua luottamaan häneen. Entä jos hän on samanlainen monsteri kuin hän?

Nostan tavarani lattialta ja vietyäni ne huoneeseeni, otan hänenkin petivaatteet ja vien ne hänen huoneensa eteen, sillä ovi on lukossa, eikä sinne pääse muulla kuin ilmeisesti koodilla, sillä ovessa ei ole edes avaimenreikää.

*****************

Kuivaan itseni pehmeällä valkoisella pyyhkeellä, nauttien tunteesta, että saan vihdoin käydä suihkussa milloin haluan ja tehdä lähes mitä muutakin haluan.

"Evan?" ääni kuuluu koputuksen kera, mutta se ei ole Rextonin. Laitan nopeasti pyyhkeen ympärilleni ja avaan oven raolleen.

"Hei", joku hymyilevä nainen sanoo, "Te olette varmaankin Evan Carlton?"

Hänen teitittelynsä kuulostaa hieman oudolta, mutta nyökkään kumminkin, jolloin hän ojentaa kätensä esitellen itsensä: "Milena Davids"

Tartun hänen käteensä ja säpsähdän niiden kylmyyttä. Äiti tosin aina sanoi, että kilteillä ihmisillä on kylmät kädet. Ehkä Milenakin oli kiltti ja hänkään ei tekisi mitään minulle.

"Valmistin tuonne keittiöön vohveleita ja jotain muutakin, joten käyhän syömässä aamupala, ennen kuin ne ehtivät jäähtyä?" hän kehottaa ja nyökkään, jonka jälkeen hän lähtee oveltani edelleen hymyillen valtavaa hymyään. Nopeasti puen vaatteeni päälle ja lähden huoneestani alakertaan.

*******************

Syötyäni aamupalan päätän lähteä tutkimusmatkalle kiertämään taloa. En ole varma, saisinko tehdä tätä, mutta uteliaisuuteni vie voiton, mikä saattaa tosin olla huonokin asia.

Ensin jalkani vievät minut keittiöstä pitkälle käytävälle, jonka seinät ammottavat tyhjyyttään. Ei edes kuvia perheestä tai ystävistä, ei tauluja, ei mitään. Ehkä Rexton vain ei pidä ylimääräisistä koristuksista.

"Sinne ei saa mennä!" kuulen äänen ja käännähdän äkkiä ympäri. Toiselta puolelta käytävää minua vastaan kävelee hyvin kookas mies, joka näyttää vihaiselta. Otan nopeasti jalat alleni ja lähden juoksemaan karkuun.

"Juokse vaan, et sinä kauas pääse!" hänen naurunsa kaikuu tyhjässä talossa. Juoksen käytävää pitkin, portaita ylös, taas uutta käytävää pitkin niin kovaa kuin vain pystyn. Kuulen hänen askeleensa takanani, mutten uskalla kääntyä, vain juoksen.

"Stop!" mies huutaa, mutta vain nopeutan juoksuani. Nään jo portaat edessäni ja lähes huokaisen helpotuksesta, mikä oli huono juttu. Ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa, sillä tunnen päälläni kovan painon ja lysähdän lattialle paino selkäni päällä.

"Sainpas sinut!" hän kuiskaa korvaani ja sitoo ranteeni kiinni jollain karhealla narulla. Entiset haavani aukeavat, kun yritän pyristellä irti hänen otteestaan.

"Ei! Lopeta", huudan ja työnnän häntä pois, tosin aivan turhaan. Kiljun apua niin kovasti kuin pystyn, jolloin mies tukkii suuni kädellään. Kyyneleeni virtaavat poskillani, kun tajuan paniikissa, että päädyin takaisin sinne, mistä pakeninkin.

En voi luottaa enää keneenkään. He lupasivat, ettei kukaan satuttaisi minua, mutta täällä olen, jonkun miehen painamana lattiaan, kylkiluideni murskautuessa.

"Mitä helvettiä täällä tapahtuu?!" vihainen karjaisu saa miehen nousemaan päältäni. Jään makaamaan lattialle ja halaan jalkojani itseeni, tehden itseni pieneksi. Säpsähdän, kun joku koskettaa olkapäätäni, enkä edes uskalla katsoa, kuka se on.

"Ala selittää!" nyt tunnistan Rextonin vihaisen äänen, jonka jälkeen mies selittää, kuinka löysi jonkun varkaan hänen huoneensa läheltä. Hartiani liikahtelevat itkuni rytmissä, kun mieleeni putkahtaa lisää muistikuvia.

"Sä taidat tykätä tästä, vai mitä?" hän kuiskaa korvaani, kun tunnen yhä uudestaan vyön iskun selässäni. Huudan kivusta ja kyyneleet purkautuvat, minun yrittäessä pysyä tajuissani. Tunnen hänen pian lopettavan, ei tosin ennen, kuin hän muistuttaa: "Sanakin, ja sä olet kuollut"

"Evan!" ääni saa minut säpsähtämään, jolloin nousen lattialta ja lähden juoksemaan portaita pitkin huoneeseeni.

"Evan! Älä juokse mihinkään, mä en aio tehdä mitään!" Rexton sanoo ankarasti, mutten pysähdy. En voi enää luottaa häneenkään, hän lupasi, että olisin turvassa täällä, mutta hän petti lupauksensa. Joku kaappaa minut syliini, saaden minut vielä enemmän paniikkiin. Alan potkimaan ja pyristelemään joka suuntaan, yrittäen vapauttaa itseni hänen otteestaan.

"Rauhoitu", kuulen hänen rauhallisen äänen, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta. Haluan mennä yksin omaan huoneeseeni, eikä kukaan saa tulla sinne. Lopulta hän päästää minut jaloilleni, jolloin hypin loput portaat ylös ja juoksen lukkojen taakse huoneeseeni.

Halaan tiukasti koiraani ja kaivaudun peittooni sängylläni, rauhoitellen itseäni.

Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin...