Cutie & The Monster

38- Pommeja ja pannukakkuja

Keskellä yötä herään selkäpiitä karmivaan huutoon, joka saa minut pomppaamaan äkkiä istualleen sängyssäni. Ensimmäisenä katson heti Evania, joka pyörii vierelläni selvästi peloissaan.

"Ä-älä jätä meitä!" hän pyytää aukaisematta silmiään, mistä tiedän, että hän näkee taas painajaisia. Kumarrun hänen ylleen ja alan ravistella häntä hellästi.

"Evan? Herää, se on vaan unta", sanon, mutta joudun herättelemään häntä monta minuuttia, ennen kuin hän alkaa rauhoittua. Vedän hänet vierelleni ja pyyhkäisen hänen märkiä kasvojaan.

"En voi nukkua enää..." Evan kuiskaa kohta, edelleen säikähtäneenä painajaisestaan. Haukotellen vilkaisen seinäkelloa, joka näyttää vasta puoli viittä yöllä.

"Haluatko sä puhua siitä?" kysyn ja käännän hänet kyljellensä minua kohti. Ensin hän vain painaa kasvonsa rintakehääni vasten, mutta selittää sitten hiljaa: "Se oli mun... isä"

Pysyn hiljaa ja annan hänen kertoa enemmän silloin, kun tuntee itse olevansa valmis. Muutamien minuuttien ajan ainoa huoneessa oleva ääni on kellon raksutus. Ajattelen hänen jo nukahtaneen, mutta yhtäkkiä hän jatkaa.

"K-Keith sanoi ihan oikein, ei ole mitään muuta perhettä enää", hän sanoo, "Ei edes oma isä halua minua"

Tiedän jo ennestään, että hänen äitinsä kuoli onnettomuudessa, minkä takia hänet jouduttiin laittamaan sijaisperheeseen. Hänen isästään ei ole paljon tietoa, sillä hän jätti perheensä, kun Evan oli vain muutaman vuoden ikäinen.

"Mutta sulla on mut, enkä mä aio jättää sua koskaan", huomautan, "Eikä sun isäsi tiennyt, millaisen virheen teki jättäessään teidät"

"Sä ei voi luvata sitä, et voi luvata ettei koskaan jätä minua", Evan väittää, "Ei voi tietää, miten kauan tämä kestää"

Haluaisin niin kovasti vain luvata ja vakuuttaa, että tämä kyllä kestää ikuisesti, mutta päädyn silti kertomaan saman, vain vähän eri tavalla: "Vaikka joku päivä me erottaisiinkin, mitä en tietysti itse usko, mutta silti mä aion pitää susta aina huolta, välittämättä siitä, ollaanko me vielä samalla tavalla yhdessä"

"Lupaako?" hän kysyy ja nostaa kasvonsa minua päin. Hymyilen ja sanon: "Lupaan"

Evan nyökkää, jonka jälkeen laittaa silmänsä kiinni yrittäen alkaa taas nukkumaan, mutta nyt hänen kasvoillaan ei näy enää sitä kauheaa pelkoa, mikä hänellä oli äsken. Haukottelen vielä kerran ja suljen silmäni vaipuen pian uneen.

*******************************

"Ole hyvä", ojennan Evanille lautasellisen pannukakkuja, joissa on todennäköisesti enemmän kermaa kuin itse pannukakkuja, mutta ehkä hänelle voi sallia tämän viime aikojen tapahtumien takia.

"Mistä lähtien sä olet ollut ystävällinen muille?" Chris katsoo meitä hämmentyneinä ja henkäisee ylidramaattisesti, kun annan vielä nopean suukon Evanin otsalle. Käännyn selkä heitä kohti piilottaakseen virneeni ja kävelen takaisin hellan luokse.

"Aina", Evan kohauttaa hartioitaan ja myöntää sitten hiljaa: "Tai ei aina... Mutta melkein!"

"Ahaa", Chris mutisee mietteliään näköisenä. Vaihdamme Evanin kanssa hymyilevät katseet, ennen kuin alan paistaa lisää meille muille. Hän oli välttämättä halunnut kutsua myös Joachimin, enkä taaskaan näin vähemmän yllättävästi kehdannut kieltäytyä siitä. Joachim ei tosin vielä ollut täällä.

"Mhm... Rakastaa näitä pannukakkuja, aah...", Evan huokaisee takanani, mikä kuulostaa vähän liiankin paljon niiltä ääniltä, joita hän päästää makuuhuoneessamme. Puristan silmäni kiinni ja otan muutaman kerran syvään henkeä, yrittäen miettiä jotain aivan muuta kuin sitä, mitä teemme makuuhuoneessa.

"Brexton! Se palaa kohta!" Chrisin huudahdus saa minut heräämään todellisuuteen ja nostan paniikissa pannukakun pois pannulta. Hän katsoo minua hieman ihmeissään ja kyselee: "Mitä sä noin ahkerasti mietit, että unohdit tuon?"

Onnekseni juuri silloin ovikello soi ja Evan pomppaa tuoliltaan innoissaan: "Se on Joachim!"

Chris lähtee hänen perässään eteiseen, kun taas minä jään huolehtimaan siitä, etten onnistu pilaamaan muitakin pannukakkuja. Pakotan mieleni pois kaikesta muusta ja keskityn vain paistamaan ne loppuun.

"Oho, se on iso!" kuulen pian Joachimin äänen ja käännyn häntä kohti, kun olen saanut vielä viimeisen pannukakun lautaselle.

"Olet nähnyt ennenkin Rextonin", Evan kummastelee, jolloin Joachim väittää: "Mutta mä en muistanut enää, että se oli noin pitkä ja lihaksikas"

"Mä oon vaan jotain 190", huomautan, mutta silloin kaikki heistä katsovat minua, Evan toistaen hämillään: "Vaan?"

"Te olette itse lyhyitä", väitän kohauttaen hartioitani ja nyökkään sitten pannukakkulautasiin: "Evan, syö loppuun omasi, ja muut voitte sitten ottaa tästä"

Nappaan oman lautaseni ja menen istumaan Evanin viereen, ennen kuin joku nimeltä mainitsematon henkilö ehtisi siihen. Hymyilen "viattomasti" Joachimille, joka oli selvästi myös yrittämässä samaa, mutta joutui tyytymään Chrisin viereiseen paikkaan.

Ensin pöydässä on hieman vaivaantunut hiljaisuus, mutta sitten Joachim kysyy: "Sinne sun asuntoonko tuli joku vankikarkuri?"

Evan vilkaisee minua vähän hätääntyneenä, sillä hän ei tietääkseni ole kertonut mitään Keithistä Joachimille.

"Mm... Sitten Rex tuli ja Aiden myös", hän selittää epämääräisesti ja lisää sitten: "Siellä oli myös Kyle, joka otti pommin pois"

"Pommin?" Joachim toistaa, "Vähän siistiä!"

Evan katsoo häntä hämillään, jolloin yskäisen vaivaantuneena ja huomautan: "Siinä vaiheessa, kun suhun on kiinnitetty pommi, se ei välttämättä ole kovin siistiä"

"Oh, aivan... Sori", Joachim nolostuu ja kysyy minulta: "Onko sun työt aina noin jännittäviä ja vaarallisia?"

"Ei aina, se vähän riippuu", selitän, "Mutta suurin osa on"

Sitten muistan Evanin paikallaolon ja korjaan äkkiä: "Tai siis meillä on hyvät suojavarusteet ja me ollaan kaikki hyvin kouluttautuneita tähän"

Hän kuitenkin on jo ehtinyt pelästyä ja katsoo kauhistunut ilme kasvoillaan minua: "A-aina on po-pommeja ja a-aseita?"

Heei! Olen tosiaan taaas sairaana (tällä kertaa poskiontelotulehdus), mutta kirjoittelin tämän teille nyt antibioottien ja muiden lääkkeiden voimalla, että tosiaan tästä saattaa löytyä virheitä. Kertokaa toki jos näette, niin voin sitten korjata ne tähän :)

-Jacqueline