Cutie & The Monster

13- Chris...

Surullisena katson Brextonia, joka sitoo kenkiään kumartuneena alemmas.

"Olet! Evan ei tykkää ilkeästä", väitän hänelle ja ristin käteni eteeni. Hän suoristuu ja kohauttaa olkapäitään: "No, aina kaikesta ei voi tykätä"

"Mutta ei ymmärrä! Tekikö jotain?" kysyn hämilläni, tuntien kyyneleideni uhkaavan virrata silmistäni. En halua hänen lähtevän, sillä jostain syystä hän on ollut koko päivän etäinen ja nyt hän vielä lähtee pois.

"Et tehnyt", Brexton sanoo nopeasti ja huolettomasti, ei tajuten yhtään oloani. Hän vetää takkinsa vetoketjun kiinni ja lohduttomana katson, kuinka hän nappaa vielä lompakkonsa. Juuri ja juuri ehdin nähdä pienen pakkauksen, ennen kuin se on takaisin paikallaan hänen lompakossaan.

Käännyn äkkiä selkä häneen päin ja tunnen palan kurkussani. Minun ei tarvitse arvailla kahdesti, mihin hän on menossa. Pettyneenä koko maailmaan juoksen äkkiä huoneeseeni, painaen oven kiinni, ennen kuin lysähdän sitä vasten itkemään.

Tietysti hän ei tykkää sinusta, hänen äänensä nauraa ilkeästi päässäni, Sä olet vain joku tyhmä huora.

"Ei! Ei!" itken ja huudan, puristaen käsilläni korviani, jotta voisin tukahduttaa hänen äänensä. Suuttuneena itselleni, nousen seisomaan ja etsin laukkuni kaapista. Haluan pois täältä, en halua enää koskaan nähdä Brextonia tai sitä, kenen luokse hän on menossa.

Tungen äkkiä kaikki mahdolliset omat tavarani kassiin, jättäen tänne ne suurimman osan vaatteista, jotka Brexton osti, koska en halua hänestä muistoja itselleni. Halaan koiraa itseäni vasten ja pyyhin kyyneleeni.

"Pärjää kahdestaan", hymyilen hänelle ja nostan kassini olalle, sulkien oven viimeistä kertaa. Alakerrassa en näe ketään, joten menen viimeiseen huoneeseen, jossa on lähinnä jotain papereita ja kansioita. Avaan ikkunan ja kiipeän siitä ulos, tuntien kylmän ilman ihollani, mutta en välitä siitä. Olen kokenut paljon pahempaakin, eikä pieni pakkanen ole mitään siihen verrattuna.

Päästyäni ulos juoksen äkkiä pihalta alkavaan metsään, jottei kukaan ehdi nähdä minua. Saapuessani porteille, heitän raosta ensin kassini ja koirani, pujottautuen sitten itse varovasti toiselle puolelle. Onneksi olen pienikokoinen ja sovin metalliputkien välistä.

"Stop!" kuulen äänen, jolloin nappaan äkkiä tavarani lähtien juoksemaan kauemmas vartijasta, tai ainakin luulen hänen olevan vartija.

"Te ette saa poistua täältä!" hän huutaa, mutta ohitan sen, jatkaen juoksemistani syvemmälle metsään. Muutaman minuutin kuluttua tajuan, ettei minulla ole hajuakaan, missä olen, eikä vartijaakaan näy enää missään.

"Kukaan täällä?!" huudan ja säpsähdän oksan räsähdystä, "Kuka on?"

*************************

3. persoonan näkökulma/Mikälie kaikkitietävä? (Sori, mutta tää ois ollu vaikee kirjoittaa muuten!)

"Hemmetti", vartija kiroaa ja vilkaisee vielä kerran metsään, jonne poika katosi hetki sitten. Hän painaa uudestaan ja uudestaan puhelun pomolleen, mutta Adams ei vastaa. Hätäisenä hän valitsee lopulta Chrisin, työkaverinsa numeron, toivoen, että hän tietäisi pomon olinpaikan tai voisi tulla auttamaan pojan etsinnöissä.