Cutie & The Monster

30- Haluaa Brextonin

Kun huulemme vihdoin erottautuivat toisistaan, kaikki epävarmuuteni palasi takaisin. Entä jos sanoin sen liian aikaisin? Voiko kukaan oikeasti rakastua toiseen vain muutamassa kuukaudessa? Entä jos Evan pelästyisi, eikä enää ikinä palaisi tänne muutettuaan omaan asuntoonsa? Entä jos...

Otan syvään henkeä ja aukaisen silmäni palaten todellisuuteen. Evan katsoo minua edelleen yllättyneenä, eikä kumpikaan sano hetkeen mitään. Hiljaisuus alkaa häiritsemään minua lopulta niin paljon, etten voi enää pitää sanojani suussani.

"Evan?" kysyn hiljaa.

"M-mitä?" hän vastaa omalla kysymyksellään.

"Mä en... Tai siis... En mä edes tiedä enää..."

Evanin suupielet kääntyvät alaspäin ja hän kysyy hämillään: "Eikö rakasta enää?"

"Ei! En mä sitä tarkoittanut", kiirehdin nopeasti, "Mä luulin, että sä pelästyit nyt, niin kuin viimeksikin"

Katson, kuinka hän alkaa ymmärtämään, miksi olen niin huolissani ja hermostunut. Evan hymyilee pienesti ja nostaa kätensä olkapäilleni, sanoen: "En ole, yllätyin vaan"

"Hyvä", huokaisen helpotuksesta ja painan hänen päänsä takaisin rintakehääni vasten. Puolet minusta on vailla Evanin vastausta, mutta se toinen puolisko on vain tyytyväinen, että ainakaan vielä Evan ei ole lähtenyt viereltäni.

"Mä silti muutan huomenna", hän huomauttaa muutaman hiljaisen minuutin kuluttua.

"Mm... Tietenkin, en mä siksi sitä sanonut, että sä muuttaisit mielesi", vakuutan vilkaisten Evania samalla.

"Okei..." Evan mumisee hiljaa, "Hyvää yötä, Rexton"

"Fais de beaux rêves", vastaan, kun hänen hengityksensä on jo tasainen ihoani vasten. Suljen silmäni ja yritän rauhoittaa ajatukseni, jotta voisin nukahtaa. Yksi ajatus ei kuitenkaan katoa millään mielestäni: Tämä on viimeinen yöni Evanin kanssa. Puristan häntä hellästi, mutta varmasti, vasten itseäni ja päätän vain nauttia näistä viimeisistä tunneista hänen kanssaan.

*****************************

Auringonsäteet yrittävät puskeutua verhojen läpi huoneeseen, mutten millään halua avata silmiäni ja aloittaa tätä päivää. Yksittäinen, hiljainen nyyhkäisy saa kuitenkin silmäni rävähtämään auki. Katseeni tarkentuu heti viereeni, jossa on jäljellä enää painauma Evanin vartalosta.

Nousen sängystämme ja hiivin hiljaa kylppärin ovelle, kurkistaen sitten raosta sisälle. Pieni hahmo on käpertyneenä nurkassa, vaalea hiuspehko sekaisin ainakin nukkumisesta.

"Evan?" kuiskaan, mutta hän ei edes kuule minua, vaan jatkaa hiljaista itkemistään. Mieleeni palaa, miten entinen minä käyttäytyisi tässä tilanteessa.

Senkö takia Evan ei rakasta minua? Olenko vain joku monsteri hänen silmissään?

En silloin tiennyt yhtään, miten lohduttaisin toista, minkä takia päädyin vain olemaan huomioimatta koko Evania näinä hetkinä. Nytkään en ole varma mitä lohduttaminen on, mutta ainakin yritän.