(Valmis)
Tarina kertoo kiusatusta, herkästä, epävarmasta ja unelmiaan jahtaavasta tytöstä, jonka kotiolot olivat kamalimmat, mitä pystyi edes kuvitella. Äiti oli kuollut, isä pahoinpiteli ja veli kiusasi niin kotona kuin koulussa. Eikä kukaan tienny...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Ovikello soi. "Voiks sä mennä?" pyysin Violaa. Hän nyökkäsi ja suutelimme nopeasti. "Moi!" kuulin Astan iloisen äänen. Hymyilin itsekin, hän oli kunnon ilopilleri.
"Missä Siru!?" hän kyseli malttamattomana. "Täällä", vastasin huvittuneena. "Meiän pitää hei puhuu, mun paras kaveri ei enää ees huomaa mua sun takii", Viola marisi ja tuli ystävänsä perässä olohuoneeseen.
"Ei se mun syy oo vaa tän", puolustauduin ja nyökkäsin kohti sylissäni makaavaa lasta. Tai no, lastani. "Oiiiii miten söpö!" Asta hihkaisi ja oli selvästi haljeta liitoksistaan.
"Haluuks sä syliin? Mä alan kyllästyy jo istumiseen", hymähdin. Tyttö istui viereeni ja ojensin hänelle vähän pienemmän tytön. "Eihän se hajoo?" Asta varmisteli.
"Ei se oo hajonnu tähänkää asti", vakuutin. "Yritä sit tukee sen niskaa ku se pää painaa nii mahoton", neuvoin, ennen kuin nousin sohvalta.
"Tuu syömää jotaki", Viola kehotti, ja minähän tottelin. Haukotellen tallustin keittiöön, päiväunet olisivat asiaa. Mutta mistä vetoa, että pienokainen rääkyisi heti perääni.
"Mulla suoraan sanottuna hävettää olla näin utelias, mut miten tää söpöliini nyt jo synty? Eiks sen pitäny tulla vasta loppukuusta?" Asta kyseli ja katsoi minuun.
"No se päätti et nyt loppuu kokonaan meidän yöunet", hymähdin omena kädessäni. Maanantai-iltapäivä, ensimmäistä vuorokautta kotona.
Uskokaa tai älkää, minä selvisin siitä. Ja niin tuo lapsikin. Todella kivuliasta ja uuvuttavaa se oli, mutta Viola piti sanansa. Hän tuki minua koko sen ajan.
"No miten meni?" Asta kysyi varovasti ja siirsi hiuksiaan pois lapsen kasvoilta. "Mä ainaki oon ylpee", Viola hymyili minulle lattialta kirja sylissään, joku koe taas tulossa.
"Olipa kyllä seki kokemus", totesin ja pureskelin suuni tyhjäksi, ennen kuin jatkoin;
Pääsimme - helvetti vie, onneksi - ajoissa sairaalaan, ja vieläpä Keusuaan. Minulle sattui mukava lähihoitaja, joka rauhoitteli Violan kanssa minua matkan ajan.
Sain helpotusta supistuksiin kipulääkkeistä. Väsymys alkoi painaa jo, mutta oli pakko synnyttää, ei ehtinyt ottaa tehopäikkäreitä.
Itse synnytys oli ihan tarpeeksi pitkä, kivulias, uuvuttava ja omituinen kokemus. Ei kiitos enää ikinä uudestaan, tuonkin olisin voinut jättää väliin.
Mutta lopulta se penska oli pihalla. Ensimmäisiksi sanoiksi sanoinkin: "Onhan se nyt varmasti jo ulkona?"Viola vain nauroi helpottuneena ja halasi minua.
Siitä pari päivää meni sairaalassa. Saimme - taikka jouduimme, riippuu katsoiko asiaa pessimisti vai optimisti - opetella, miten parkukonetta hoidetaan.
Okei okei, vaikka vastasyntyneelle lapselle onkin monta nimeä, niin kieltämättä tuli pari onnenkyyneltä, kun sitä pientä olentoa katsoi. Olihan se suloinen.
