(Valmis)
Tarina kertoo kiusatusta, herkästä, epävarmasta ja unelmiaan jahtaavasta tytöstä, jonka kotiolot olivat kamalimmat, mitä pystyi edes kuvitella. Äiti oli kuollut, isä pahoinpiteli ja veli kiusasi niin kotona kuin koulussa. Eikä kukaan tienny...
¡Ay! Esta imagen no sigue nuestras pautas de contenido. Para continuar la publicación, intente quitarla o subir otra.
Ai että jännittikö? Todellakin. Ja paljon. Kävelimne Violan kanssa hänen kotia kohti. Brune oli jo aamulla maininnut, että hänen äiti olisi myös kotona.
Ei tässä siis mitään ihmeellistä pitäisi olla, mutta jännitän silti ihan turhia asioita. Myös sitä, milloin isä ja Santeri palaavat kotiin. Ja onko heillä porukkaa mukana.
"Siru mä lupaan, ettei äiti syö sua. Ei sillä kiinnosta kenen kanssa mä hengaan. Okei joo, yleensä vaa Astan kans, mut silti", Viola selitti katsoen silmiini.
Nyökkäsin vain ujosti. Olimme perillä. Astuimme sisään ja riisuimme ulkovaatteet. Viola lähti edeltä huoneeseensa, se oli ihan tässä vieressä.
Kipitin sinne hänen perässään. Viola oli mennyt pianotuolille istumaan ja hän pyöri siinä ympyrää. Pakostakin aloin hymyilemään hieman, hän näytti ihan kuusivuotiaalta.
"Soita jotain", pyysin istuen sängyn reunalle. "Mitäs sais olla?" hän kysyi ja kääntyi katsomaan minua. Enhän minä tiennyt tuollaiseen vastausta. Enkä tiennyt tuon brunen taidoista mitään.
Hänhän saattoi olla uusi Ludwig van Beethoven, tai sitten soittaa vaivalla Ukko Nooaa. "Yllätä mut", päädyin sitten vastaamaan. Viola hymähti pieni virne huulillaan ja kääntyi pianoa kohti.
Hän asetti sormensa koskettimille, ja alkoi soittaa. Alkusoinnut kuulostivat tutuilta. Ei hän ihan Beethovenin tasolle yltänyt, mutta ei varmasti ollut kaukana. Hän todella osasi soittaa.
Viola alkoi hyräillä samalla, jolloin todellakin tunnistin biisin. Linkin Parkin Lost. Miten hän tämän osasi? Miten hän edes tiesi koko biisin?
Kylmät väreet juoksivat kilpaa ihollani. Jotta en alkaisi itkemään, kiinnitin huomioni bruneen. Hän oli aivan älyttömän kaunis ja upea. Viola näytti niin suloiselta soittaessaan.
Hymyilin pienesti näylle. Kertosäkeen kohdalla hän alkoi laulaa. Ihmettelin sitä, sillä Violan äiti oli varmasti kotona. Brune oli kyllä vakuutellut monesti matkan aikana, ettei hänen äitiään haitannut kyläilyni.
Silti olin hieman varautunut. Yritin luottaa Violan sanaan. Pian biisi oli loppunut. Hän kääntyi katsomaan minua. "Aika vakuuttuneelta näytät", hän hymähti.
"Olihan se ihan kuunneltavaa", hymyilin takaisin. Oloni oli hieman hermostunut jostain syystä. Ehkä pelko siitä, että joutuisin kotiin palattuani suoraan ristikuulusteluun.
Näpräsin paria sormusta sormissani. Pidin katseeni niissä, välillemme oli laskeutun hiljaisuus. Ja se oli todella kiusallinen. Ihan varmasti hän huomaisi hermostuneisuuteni.
Viola
¡Ay! Esta imagen no sigue nuestras pautas de contenido. Para continuar la publicación, intente quitarla o subir otra.
