(Valmis)
Tarina kertoo kiusatusta, herkästä, epävarmasta ja unelmiaan jahtaavasta tytöstä, jonka kotiolot olivat kamalimmat, mitä pystyi edes kuvitella. Äiti oli kuollut, isä pahoinpiteli ja veli kiusasi niin kotona kuin koulussa. Eikä kukaan tienny...
К сожалению, это изображение не соответствует нашим правилам. Чтобы продолжить публикацию, пожалуйста, удалите изображение или загрузите другое.
"Ei jumalauta", parahdin kuunnellen herätysääntäni. Kello oli 7.00. Miten ihastuttava aika aloittaa maanantaiaamu. Tänään takaisin kouluun, hiphei perkele.
Viola mutisi toiselta puolelta sänkyä ja alkoi luettelemaan kirosanoja. "Onko Mustonen hengissä?" hän mutisi haukotuksen seasta.
"Valitettavasti."
"Sitte Mustonen on helvetin hyvä ja laittaa tuon korvienraiskaajan pois. Täällä on jollaki herätys vasta tunnin päästä."
"Käskystä majasteetti."
Viola oli suloinen vittuuntuneena aamuisin. Hän ei todellakaan ollut niitä aamuihmisiä, enkä kyllä minäkään. Olivat aikaiset aamut kivoja, jos niihin sai herätä itse.
Mutta tällaisen rääkymisen saattelemana ei sitten lainkaan. Pussasin Violaa otsaan ja nousin vastahakoisesti sängystä sammuttaen herätyksen.
Tepastelin vessaan ja hieroin silmiäni haukotellen. Ei huvittanut mennä kouluun, mutta ei varsinkaan viimeaikaisten tapahtumien takia. Pakko kai se silti oli.
Saana oli ilmeisesti lähtenyt jo töihin, sillä häntä ei näkynyt missään. Valmistin itselleni aamupalaksi rinkelin ja proteiinirahkan.
Selasin puhelintani ajankuluksi. Eihän minun oikeasti olisi tarvinnut herätä vielä, ei minulla mennyt kuin 20 minuuttia saada itseni valmiiksi.
Mutta olin tottunut heräämään tunnin ennen koulun alkamista, enkä halunnut näyttää täysin kuolleelta. Sää näytti aurinkoista päivää, mutta kun katsoin ulos, satoi jotakin rännän tapaista.
Että se siitä sääennustuksesta sitten. Syötyäni siivosin jälkeni ja katselin itseäni peilistä. Halusin Violan hupparin, mutta en halunnut herättää häntä uudestaan. Helvetti.
Hiippailin huoneeseemme ja hymyilin katsoessani brunen nukkumista. Hän hali tyynyäni ja kuolasi siihen. Pudistin päätäni huvittuneena ja etsin itselleni päivän asun.
Vedin Adidaksen college-housut ja Violan harmaan hupparin päälleni. Seuraavaksi hain reppuni ja otin turhat kirjat pois sieltä.
Kello alkoi näyttää puolta kahdeksaa, oli aika lähteä kouluun. "Nuku hyvin unikeko", kuiskasin katsellen hetken Violan nukkumista.
Laitoin kengät jalkaani ja lähdin ulos kävelemään. Mitä jos kukaan ei ollut vielä paikalla ja näkisin Santerin? Tai Onnin? Tai molemmat? Mitä sitten tekisin?
Enhän minä rehellisesti sanottuna tiennyt edes missä pienryhmän luokka oli. Ei kaikki paikat painuneet muistiin, eikä minulla ollut ketään keltä kysyä.
Viola nukkui tällä hetkellä, ja Astalla alkoi samaan aikaan koulu. Hyvällä tuurilla näkisin Saanaa jossain, mutta tuskin hänkään tunsi heti koko koulua.
Vartin kävelymatkan jälkeen olin koululla. Kellon viisarit näyttivät 7.47. Kaivoin taskusta paperia ja niistin nenäni. Täällä sitä oltiin uuden lukujärjestyksen ja luokan kanssa.
