(Valmis)
Tarina kertoo kiusatusta, herkästä, epävarmasta ja unelmiaan jahtaavasta tytöstä, jonka kotiolot olivat kamalimmat, mitä pystyi edes kuvitella. Äiti oli kuollut, isä pahoinpiteli ja veli kiusasi niin kotona kuin koulussa. Eikä kukaan tienny...
¡Ay! Esta imagen no sigue nuestras pautas de contenido. Para continuar la publicación, intente quitarla o subir otra.
"Haloo?" huusin astuen ulko-ovesta sisään. Kuuntelin hiljaisuutta, isän ainakin piti olla kotona. Kai hän oli taas sammunut sohvalle tai oli muuten vain omassa maailmassaan.
Riisuin kenkäni ja lähdin yläkertaan huoneeseeni. Sain olla todennäköisesti seuraavat pari tuntia yksin omassa rauhassa, sillä Santeri aikoi kuitenkin olla kavereidensa kanssa, ja isä oli sammuneena jossakin.
Huokaisin pitkään heittäen repun lattialle. Kaaduin sängylleni ja suljin silmäni. Vielä huomenna koulua, sitten viikonloppu. Läksyäkään ei tänään tullut kuin biologiasta, ehdin tehdä ne myöhemminkin.
Kaivoin taskustani kuulokkeet ja yhdistin ne puhelimeeni. Halusin kuunnella musiikkia loppuillan, eikä mikään tai kukaan voinut estää minua.
Laitoin soittolistani kuulumaan ja ensimmäisenä uppouduin Yungbludin kanssa pohtimaan, onko Marsissa elämää. Sitä kyllä sai pohtia. Jos vain olisi ollut mahdollisuus muuttaa täältä pois.
"Do you feel like you're irrelevant? Do you feel like you're just scared as f-?" kuuntelin hänen laulamista kaivaen sängyn alta vihkoni, johon kirjoitin tarinoita.
Se oli ainoa pakokeinoni tästä julmasta maailmasta. Pystyin hetkeksi matkustamaan aivaan omaan ulottuvuuteen, jossa asiat olivat hyvin, jos ja kun niin halusin.
Lisäsin äänenvoimakkuutta, mutta hipaisin samalla puhelimeni näyttöä ja skippasin todella hyvän biisin. Tuhahdin ja nousin sängyltä vaatekaapilleni.
Korviini tulvi jotakin aivan uutta melodiaa, jota en ollut kuullut koskaan aikaisemmin. En antanut sen haitata, vaan etsin äitini yli-ison villapaidan ja puin sen päälleni.
Äidin tuoksu oli kadonnut tästä jo vuosia sitten. Mutta paidan tärkeys ja lämpö ei kadonnut minnekään. Suljin silmäni ja kuuntelin tarkkaavaisesti biisin sanoja.
Eikä mennyt kauaa, kun puhkesin kyyneleihin. Vilkaisin biisin nimen ja esittäjän. Nojasin seinää vasten sikiöasennossa tuijottaen kyyneleet silmissä eteeni.
Moni biisi oli kuvastanut täydellisesti tuntemuksiani, mutta tämä. Tämä oli selkeästi tehty minun elämästäni. Tähän samaistuin jokaista kirjainta myöten.
Omasta kirjoittamisesta ei tullut enää mitään, en ollut edes aukaissut vihkoa. Toistin Linkin Parkin Lost -nimisen biisin uudestaan ja lisäsin ääntä.
Just a scar, somewhere down inside of me Something I can not repair Even though it will always be I pretend it isn't there I'm trapped in yesterday, when the pain is all I know And I'll never break away, 'cause when I'm alone
I'm lost in these memories, living behind my own illusion Lost, all my dignity, living inside my own confusion
But I'm tired, I will always be afraid Of the damage I've received Broken promises they made And how blindly I believed And I'll never break away, 'cause when I'm alone
