Kuningas ja ruusu

Prologi: Valitut

Sinä lupasit minulle. Lupasit, että kun aika vihdoin kietoutuu köydeksi kaulallemme, tekee meistä vihollisia, sinä et niittäisi sieluani, repisi ruumistani kappaleiksi. Me lupasimme toisillemme siellä, missä ruusut kasvavat, että päivän koettaessa laskisimme aseemme. Että emme koskaan eroaisi, kohottaisimme käsiämme toisiamme vastaan.

*

Jännite rätisee ilmassa, hetki on koittanut. Areena lepää koskemattomana, sataan vuoteen se ei ole saanut todistaa ihmiselämää. Jalat eivät ole painaneet jälkiään sille, kukaan ei ole vuotanut kuiviin sen pinnalla. Kaksi poikaa seisovat vastatusten, katsovat toisiaan kuin ystävät, kuin vastavihityt viholliset, jotka eivät tiedä, kuinka piilottaa vuodet väliltään. Kuinka tappaa yhdessä aamussa terästäkin lujempi ystävyys, kääntää terä vasten veljeä.

Vanha areena kohtaa jälleen tuttavansa, iänikuisen taistelun. Eri kasvot, sama asetelma, ikuisesti muuttumaton. Jossakin natisee, on kuin areena nauraisi aseittensa takana vapiseville pojille, jotka joutuvat kohtaamaan toisensa vailla tahtoa vuodattaa toistensa verta. Siinä he seisovat, musta ja valkea, toisiaan rakastaen, tulevan taistelun jo valmiiksi uuvuttamina. Areena on nähnyt monen sortuvan, todistanut valkeiden nousua, katsellut satojen mustien tukehtuvan vereensä. Koskaan aiemmin se ei ole nähnyt kahta poikaa, jotka kävelevät toistensa luo kuin veljet, kuin ystävät, rakastavaiset. Olennot, jotka ovat täysin kiinni toisissaan, tulevassa taistossaan.

Pojista toinen, tummatukkainen, lupaus silmiensä takana kiiltäen, lähestyy toista ensin. Hän ojentaa kätensä kuin olisi jo antanut anteeksi. Pojat ovat kosketusetäisyydellä, valmiita iskemään. Valmiita täyttämään tehtävänsä valittuina.

Sinä lupasit.

Juuri, kun tummatukkainen poika on aikeissa laskea aseensa ja julistaa koko kansan odottaman taistelun perutuksi, valkea poika kohottaa aseensa ja iskee. Valkean pojan silmissä säkenöi, katse täyttyy jostakin mustahiuksiselle pojalle täysin selittämättömästä. Vasta, kun ystävän ase viiltää pojan olkaa, hän ymmärtää, mitä tapahtuu.

Sinä lu –

Lupaukset purkautuvat, ruusut jäävät puutarhaan kuihtumaan. Mitä on sanottu, tulee tyhjäksi valkean pojan iskiessä ystäväänsä. Tummatukkainen poika toimii sekuntien murto-osassa. Hän näkee toisen pojan katseesta, ettei tällä ole aikomustakaan jättää häntä henkiin. Vuosien varrella käydyt keskustelut nollautuvat, kaikki alkaa alusta. Poika pitää kaksin käsin kiinni miekastaan ja iskee takaisin. Aseet kirskuvat toisiaan vasten, katsomaan saapunut kansa vavahtaa.

Poika ei voi tehdä lupausta ehjäksi, pelastaa heitä molempia. Hän painaa hetkeksi silmänsä kiinni. Puhumalla hän ei pääsisi vapaaksi, hänen ystävänsä ei kuuntelisi kerran käytyään häntä vastaan. Poika ajattelee kaikkia niitä, jotka katsovat häntä rukoillen hänen voittoaan. Kukaan yleisössä ei odota heidän lopettavan. Se, mitä he lupasivat toisilleen, ei koskaan päädy kenenkään korvien kuultavaksi. Heistä toinen kuolee väistämättä, aivan kuten on tarkoitettu. Katkeruus korventaa pojan mieltä, petos maistuu metalliselta kielenpäällä. Hän ei voisi koskaan antaa anteeksi kohotettua asetta, mutta hän voisi saattaa tehtävänsä loppuun, tehdä maailmasta jälleen kauniin niille, jotka katsovat häntä, odottavat mustan voittoa.

Poika iskee yhä uudelleen. Hän ei ajattele ystäväänsä, hän ajattelee kadulla tapettuja mustalla merkittyjä lapsia, taloihinsa kärventyneitä vanhempia ja kaikkia niitä, jotka ovat jääneet valkoisten ylivallan alle, hukkuneet Krielin merille selittämättömistä syistä, tippuneet ilmalaivoista, päätyneet julkisesti häpäistyiksi. Poika ei iske ystäväänsä, hän iskee kaikkea sitä väärää, jota tämä edustaa ollessaan valkoisella merkitty. Hän iskee pelkkää petosta, ei ihmistä sen takana.