Kuningas ja ruusu

Luku 12: Silta

Aallot hakkaavat laivan kylkeen, kun Ethé Lorian talutetaan laskusiltaa pitkin sisään. Remi pitää hupun visusti päässään, viitan kehonsa suojana, kun hänen äitinsä nousee laivaan. Lune huolehtii, että laiva pääsee lähtemään nopeasti eikä kukaan kiinnitä mustapukuiseen matkustajaan juuri huomiota. Kaukaa katsottuna kaikki näyttää jonkun muun elämältä. Joku muu kastelee ruusuja, joku muu tekee rikoksen päästämällä karkotetun naisen pakoon valkean vallan katseelta. Ei Remi. Hän on pelkkä sivustakatsoja.

Lune kiertää pois sivureittiä, mikään ei koskaan tapahdu suoraan. Remi palaa hänen luokseen usean korttelin päässä satamasta. Syvemmälle huppuunsa uppoutuessa Remi ei voi ajatella muuta kuin kaiken yllä raskaana riippuvaa salailua. Hän tuskin muistaa, miltä tuntuu luopua hupuista ja viitoista, antaa viileän merituulen paiskata hiukset kasvoille.

Remi törmää Luneen hylätyn kuppilan nurkalla. Sen omistaja paljastui mustaksi – vahingossa, tahallaan, Remi ei enää tiedä – ja nyt tuolit seisovat tyhjinä, pöly tanssii niiden yläpuolella päivän kolmatta valssia. Lunen katse ei hymyile. Lähikulmilla ei ole ketään, Alissandra on pelkkää unohdettua kujaa nurkasta toiseen. Ne, jotka täällä elävät, istuvat valtaistuimellaan unohdettujen mustien ruumiiden päällä.

"Tietääkö viejä, minne äiti pitää jättää?" Remi kysyy uskaltamatta kaikesta huolimatta sanoa mitään suoraan. Ei täällä. Pian tuskin missään. Remi ei ole koskaan ollut yhtä selkä seinää vasten.

"Valierissa on annettu ohjeet", Lune nyökkää. "Sinun kontaktisi kuninkaanlinnassa todella osaa hommansa. En lainkaan ihmettele, että luotat häneen."

Remi vain hymyilee. Voi, Lilika. Ei enää kauaa.

Hiukset merituulesta sotkussa, hiljainen ilme kasvoillaan Lune näyttää Remin silmissä pelkästään surulliselta. Hän ojentaa Lunelle kätensä, sallii tämän hyväillä sitä varovasti. Lune painaa pienen suudelman Remin huulille, mutta ei hymyile. Lunen hymy maistuu kesäilloilta, pitkiltä ja valoisilta. Remi ei ole maistanut sitä aikoihin.

"Hän on nyt turvassa. Poissa täältä", Lune kuiskaa. "Sinä voit ottaa hetken re –"

"En voi koskaan ottaa rennommin", Remi huokaisee.

Lune silittää Remin poskea, kylmää ja kalpeaa. Remi ei sano mitään, hän ei tunne lämpöä Lunen otteissa.

"Miksi sinä olet vielä siinä?" Remi kysyy väsymystä äänessään. "Kaiken sen jälkeen, mitä olisi voinut tapahtua. Sinun siskosikin... hänkin on nyt vaarassa. Osana ruusuja. Kuinka sinä kestät kaiken tämän? Sinä olet valkoinen."

Hetken Lunen vihreät silmät vain tuijottavat. Sitten Lune purskahtaa hersyilevään, korkeaan nauruun. Remin ensimmäinen ajatus on, että he eivät saa pitää liikaa ääntä. Sitten hän uskaltaa hymyillä itsekin.

"Minä rakastan sinua, Remi Lorian", Lune kuiskaa hymyillen.

Remi vie sormen tämän huulille, aikoo kieltää lausumasta hänen nimeään missään, mutta ilkikurinen hymy pysyy Lunen kasvoilla.

"Älä kuvittele hetkeäkään, etten haluaisi tehdä tätä."

"Tämä on sinulle niin erilainen maailma kuin se, josta minä sinut ja siskosi riuhtasin."

Lune pudistaa päätään, punaiset kiharat heiluvat puolelta toiselle.

"Muistatko, mitä sanoin sinä päivänä, kun me tapasimme?"

"Muistan suurimman osan kaikesta siitä. Se oli minulta harkittu teko."

Lune naurahtaa, painaa nopean suukon Remin poskelle.

"Sinä olit harkinnut kuukausia, olenko minä vihdoin se, joka muuttaa ruusujen suunnan ylöspäin, ja minä totesin sinulle ensimmäisenä, että sinä olet upea."