Kuningas ja ruusu

Luku 22: Mykkä

Kokous on päättynyt, ihmiset vetäytyvät omiin oloihinsa. Lunen loittoneva selkä on viimeinen, joka lähtee; Remi jää tuijottamaan sitä katseessaan pelkkä suru. Älä mene. Älä jätä meitä näin.

"Lune... Ole kiltti."

Lune ei pysähdy.

"Älä tee minulle näin! Sinä tiesit, mihin ryhdyit! Älä väitä, ettet tiennyt!"

Lunen kapea selkä pysähtyy. Kun nuori mies kääntyy, tämän silmät ovat kovemmat kuin graniitti.

"Minun sisareni on kuollut. Ja minkä vuoksi?" Lune kohottaa kätensä ylös, ele on pilkattu versio siitä, kun he kaikki nostavat kätensä yhteisen toivon nimissä. "Jotta voisimme palata tänne pohtimaan sitä, joudummeko luopumaan siitä vähästä, jonka minä olen meille saanut aikaan! Jos me joudumme jättämään tämän paikan, mitä meille jää? Mitä sinulla on ilman minua?"

Remin silmät seisovat päässä, hänen on mahdotonta katsoa Lunea sellaisena. Ei siksi, ettei tämä olisi oma itsensä, vaan siksi, että tämä on.

"Minä olen kylvänyt ruusut", Remi sanoo vailla lämpöä äänessään. "Olen synnyttänyt toivon. Se elää minun jälkeenikin. Kaikki ovat antaneet panoksensa! Ilman sinua minun äitini ei olisi saanut asua turvassa, ilman sinua meillä ei olisi salia, jossa kokoontua. Ilman Aílisin taitoja, Lilikan tietoja ja Renfredin laivaa me emme olisi selviytyneet tänne saakka! Jokainen on tehnyt jotakin!"

"Ja ilman sinua minun sisareni olisi vielä elossa."

"Minä en käskenyt häntä toimimaan vastoin käskyjä!"

"Hän jumaloi sinua, Remi. Yksinomaan sinua. Hän repi merkkinsä irti!"

"Ei ole minun vikani, että hän joutui osaksi tätä sotkua."

"Minunko vikani se olikin?"

"Se oli ikävä sattuma. Usko minua, minä todella yritin ratkaista sen parhain päin. Älä tule syyttelemään minua, sillä me molemmat tiedämme, ettei tämä ollut yksi teidän seikkailuleikeistänne."

Molempien silmissä kipinöi. Lune on itsensä reunoilla, kuori on kova, mutta silmät verestävät, kasvot ovat sotkuiset ja tukka roikkuu selässä punaisina takkuina. Remi ei uskalla ajatellakaan, miltä itse näyttää siskonsa menettäneen Lunen silmissä.

"Joskus minä ajattelen, millainen ihminen sinä oikein olet, Remi", Lune sanoo paljon aiempaa matalammalta. "Sinä et juuri pysähdy miettimään alaistesi kohtaloita. Joskus minusta tuntuu, ettet sinä välitä pätkääkään."

"Olen pahoillani, jos en hihku riemusta, kun sinun sisaresi tuhosi suunnitelmani. Sinä saat kuitenkin tuntea vapaasti kaikki sinussa heräävät tunteet. Tiedän, että tämä on vaikeaa."

"Sinä et anna minulle lupaa omiin tunteisiini!" Lune kiljuu niin, että kasvot vääristyvät, kyyneleet kihoavat silmiin. "Sinä et tiedä tästä mitään! Sinua kiinnostaa tasan tarkkaan kapinasi onnistuminen!"

"Voi, anteeksi, että kannan vastuuni!" Remi sähähtää. "Mitä sinä ymmärtäisit mistään siitä, mitä minä hoidan päivittäin? Sinä olet valkoinen! Sinä olet aivan kuten pikkusiskosi! Et ymmärrä mitään siitä, mitä maailmassa todella tapahtuu."

Remi näkee vasta liian myöhään, millaisen reaktion hänen sanansa aiheuttavat Lunessa. Kovuus pyyhkiytyy olemuksesta hetkessä, silmät ovat kaksi suurta lampea, huuli on jo alkanut väpättää. Remi ei kykene enää vetämään sanojaan takaisin.

"Eihän sinua ole koskaan kiinnostanut, paljonko minä olen valmis yrittämään sinun vuoksesi", Lune sanoo. Katkeruus ja suru tihkuvat joka sanasta, Lunen tunteet hivuttautuvat Remin iholle. Hän ei voi enää paeta. "Ei sillä ole mitään merkitystä, että näin vaivan järjestää sinulle tämän kokoontumispaikan ja äidillesi asunnon hetkeksi. Saati sillä, että elän alituisesti vaarassa paljastua!"