Kuningas ja ruusu

Luku 45: Sisko ja veli

Punainen kukka leviää areenalle. Kaikki on pysähtynyt, maailma hiljenee, kun Lilika kulkee läpi areenan. Jokainen askel on päätös, häntä liikuttaa enää vain tieto siitä, että lopun jälkeen ei ole mitään. Taivas on hiljaa, se ei laula laulua Remille. Lilika ohittaa veljensä katsoen tätä silmiin, tuijottaen miestä, joka vei hänen todellisen veljensä, rakkaimman ystävänsä. Miestä, joka ei tahdo hänen kaltaistensa elävän. Taivas riippuu raskaana yllä, iltapäivän aurinko on vain kipeä muistutus ajasta, joka ei palaa. Lilika kumartuu Remin ruumiin ylle. Ei ole enää menetettävää. Endelion voisi tehdä mitä tahansa, mutta mikään siitä ei tekisi huojuttaisi häntä.

Lilika on täydellisen paljas, sydän avoinna, kun hän sulkee Remin lasittuneet silmät ja vie miehen pään syliinsä. Hän painautuu Remiä vasten, asettaa otsansa tämän otsalle, hyvästelee kuin Remi olisi vielä siinä, näkemässä hänen surunsa. Kyyneliä ei enää tule, maailma on täydellisen hiljainen. Ei huutoa, ei parkua, vain rauha. Endelion on saanut haluamansa.

Kun Lilika kohottaa katseensa, Endelion pitelee jälleen asettaan seisoen varautuneena kuin sotilas, joka ei täysin tiedosta paikkaansa vartiossa.

"Oletko sinä nyt onnellinen?"

"En", Endelion vastaa tyhjällä äänellä.

"Hän on nyt poissa tieltäsi. Olet vapaa elämään itsekkään elämäsi loppuun saakka. Toivottavasti se tuntuu siltä, miltä halusitkin."

Endelion kääntää päätään, kohottaa aseensa kohti Lilikaa.

"Kenen puolella sinä oikein olet?"

"Oikeuden."

Lilika nousee ylös, laskee Remin hellästi tantereelle. Hän vetää hiuksensa vapaaksi, sallii vuosien kireyden vihdoin hellittää. Ei ole mitään menetettävää. Ei enää. Lilika ottaa askeleen eteenpäin, Endelion taakse. Jännite kasvaa, kuningas pelkää lasta. Jos Lilika ei olisi jo luopunut vihastaan, hän olisi nyt täynnä sitä, se kukkisi hänessä satoina ruusuina.

"Mikä sinä oikein olet?"

"Sinun sisaresi, Endelion."

"Mitä muuta?"

"Äitimme luoma ase. Kova. Täydellinen."

"Ei, minä en usko siihen enää. Mikä sinä todella olet?"

Lilikan katseessa välähtää. Hän vetää paitaansa ylös, paljastaa sirot lanteensa, mustan merkin, joka huutaa olemassaoloaan Endelionin koko valkoista olemusta vasten. Endelionin silmät suurenevat, ensimmäistä kertaa elämässään Lilika näkee veljensä täydellisen kauhun vallassa, kontrolloimattomana. Endelion ei tiennyt. Ei osannut edes epäillä. Jopa surusta raskaana Lilikan keho jaksaa tuntea naurun kuplivan sisällään.

Paita painuu takaisin paikalleen, vuosia pidetty salaisuus on saatettu oikeiden silmien nähtäväksi. Nyt Lilika on paljas. Endelionin katse harhailee, kun tämä ymmärtää Lilikan petoksen laajuuden. Mitään ei tarvitse sanoa. Endelion on jättänyt maailmansa sellaiselle tytölle, jolla ei ollut aikomustakaan asettua hänen puolelleen. Mustamerkkisenä syntynyt Lilika ei ole ikinä ollutkaan osa Endelionin kiillotettua, valkoista maailmaa.

"En voi uskoa, että äiti ei koskaan kertonut minulle, mikä sinä olet."

Lilika huomaa hymyilevänsä.

"Hän osasi pelata aivan kuten sinäkin. On voimia, jotka ovat kaikkien ulottumattomissa. Me emme voi päättää merkeistä, mutta voimme valjastaa ne voitoksemme."

"Siksi äiti siis piti sinut niin kovassa otteessa."

Ei, ei siksi. Lilika voisi sanoa, että syy oli jokin aivan muu, jokin paljon pimeämpi, laskelmoivan ihmisen aivoissa syntynyt aie, joka Lilikan täytyi elää läpi. Mutta hän ei sano mitään. Endelion osaa nähdä maailman vain yhdellä tavalla, eikä sisaren kärsimys ole siinä todellisuudessa olennaista. Endelionille merkitystä on vain sillä, että joku on pettänyt hänet olemalla jotakin muuta kuin hänen toivomansa kuva.