Kuningas ja ruusu

Luku 33: Taivaisiin

Lilikan tuoli on punaista samettia. Hän on ristinyt kapeat jalkansa ja istuu, kunnes viimeinenkin saarenvartija saapuu paikalle. Ilmassa riippuu räjähtämistään odottava tunnelma, jonka rätinän saattaa jo miltei kuulla. Solas seisoo ryhdikkäänä Lilikan oikealla puolella, käsi kunniallisesti tuolin punaisella nojalla. Pelkästään heidän välillään särähtelevä jännite ei erotu kenellekään muulle suljetussa huoneessa. Lilika ei ole unohtanut miehen petosta, mutta sallii tämän seisoa rinnallaan, kuten tämän kuuluu.

Kun ovi käy ja Alissandran Rori Casten astelee huoneeseen kumartaen väliaikaiskuningattarelle syvään, kokous voi alkaa. Lilikan noustessa saarten vartijatkin nousevat, ja vaikka Lilika on paljon heitä pienempi, hänen voimansa kannattelee tilannetta, estää sitä hajoamasta palasiksi.

"Tahdon kiittää teitä kaikkia tulostanne", Lilika lausuu kunnioittavasti nyökäten. "Ilmoitukseni oli kiireellinen ja hätäinen, ja minä iloitsen siitä, että saatoimme kokoontua oitis."

"Luonnollisesti, teidän korkeutenne."

"Kutsuin teidät paikalle, koska veljeni, kuningas, antoi minulle käskyn. Tämä kokous järjestetään täysin hänen korkeutensa ohjeitten mukaisesti."

"Vieläkö hänen korkeutensa seilaa ilmoja?"

"Vielä, Casten", Lilika vastaa tyynesti. "Tämä kokous käsittelee kuitenkin hänen toista puoltaan, mustan puolen valittua lasta, Remi Loriania."

Lilika pitää äänensä täydellisen rauhallisena Remin nimen kohdalla, vaikka hänen koko olemuksensa tekisi mieli huutaa se ääneen, tehdä sille oikeutta. Saarenvartijoitten läsnäolon sävy muuttuu, jännite ilmassa kiristyy entisestään, kun asioista aletaan puhua niiden nimillä. Lilika laskeutuu istumaan sallien saman luvan muillekin. Hän istuu niin rennosti, että voisi kuvitella, ettei ihon alla juokse tuhansia kuoriaisia kiljuen, miten väärin kaikki on.

"Arvoisa kuningas tiedotti minua tulevasta suuresta linjauksestaan ruusuja koskien", Lilika aloittaa. "Sitä ennen tahdon kuitenkin tietää, miltä kapinallisten tilanne näyttää kullakin saarella."

Solasin ote tuolista tiukentuu, Lilikan tekisi mieli hymyillä. Miehen on turha estää häntä toimimasta omaksi edukseen.

"Colarissa vangitut mustan äidin salakuljettajat ovat yhä asianmukaisesti meidän vankejamme", sanoo vartijoista nuorin, Colarin Eres. "Muuta kapinallisten liikehdintää viljavalla maaperällämme ei ole tapahtunut. Saittehan lähettämämme nimilistan, teidän korkeutenne?"

"Sain, mutta olivatko siinä todella kaikki?"

"Lähettäjät eivät varmasti tehneet asiaa riittävän selväksi. Pahoitteluni, teidän korkeutenne. Kaikkien nimiä ei saatu ylös, kaksi puri kielensä poikki. Toinen heistä oli mies, joka kavalsi kapinalliset. Etsimme parhaillaan ihmisiä, jotka osaisivat tunnistaa heidät."

Te ette tule koskaan löytämään sellaisia, Lilika ajattelee näyttämättä sitä. Suurin osa kapinallisista on ihmisiä, joiden katoamista kukan ei huomaisi. Remillä on omat jalokivensä, suurinimiset ruusut, joiden paljastumisella tämä haluaa ravistella Krielin maata, mutta Lilika tietää, että suurin osa on kuten kuka tahansa kaduilla. Nimetön ja rahaton.

"Kiitoksia, Eres", Lilika sanoo nyökäten nuorelle miehelle. "Entä Kallas?"

Kallasin vartija Roth on pitkä, ronski mies, jollaisia Lilika ei ole koskaan oppinut pelkäämään. Lilika istuu samettituolillaan seuranaan pelkkiä häntä suurempia miehiä, mutta tietää olevansa itse se, jota huoneessa tulisi pelätä. Etulyöntiasema pitää hänen selkänsä suorassa ja kielensä terävänä.

"Olemme siistineet paikkoja ruusujen hyökkäyksen jäljiltä, teidän korkeutenne", Roth vastaa, "mutta kansa on yhä levotonta. Joukkosurman jälkiä on mahdotonta pyyhkiä täysin pois, ja vastaavan mellakan puhkeaminen aiheutti suurta levottomuutta kallasilaisissa."