Kuningas ja ruusu

Luku 20: Hän tanssi kanssa tähtien

Aurinko ei ehdi laskea ennen uutisia. Lilika seisoo valtaistuimensa edessä vastaanottamassa väistämättömän. Kapinallisten laiva on saatu kiinni Alissandrassa, koko miehistö on pidätetty. Ei merkkiäkään Remistä. Lilika seisoo keskittyen ruumiiseensa, ajatellen tiiviisti jokaista mutkaa, hänen täytyy pysyä kehossaan, hän ei saa irrota hetkeksikään.

"Tuotteko te kapinalliset tänne kuulusteltaviksi?" Pieni mahdollisuus pitää heidät elossa. Pieni mahdollisuus tuhota heidät itse, jotta ei jää kiinni.

"Tuomme heidät tänne. Teidän veljenne on yhä Kallasissa. Ilmalaivaa paikataan."

"Entä veljeni? Onko hän kunnossa?"

"Hänen korkeutensa on hengissä ja voi hyvin. Hänen kylkeen saamansa haava ei ollut syvä, vaikka vuotikin huhujen mukaan paljon verta. Kuningas on yhtä kaikki kunnossa."

Lilika puree hammasta, keskittyy yhä jokaiseen ääreensä, jotta ei unohda, missä on. Hän on väliaikainen Krielin kuningatar Lilika Valenciel, ei yksi ruusuista, ei tyttö, joka varoitti samaisia miehiä, joita joutuu nyt kuulustelemaan, joiden hengen hän joutuu viemään.

Lilika kiittää viestintuojia ja kulkee määrätietoisesti kohti puutarhaa, niin määrätietoisesti, että kukaan palatsissa ei puutu hänen kulkuunsa. Puutarhan varjoissa hän ujuttautuu pensaitten välistä salaiseen paikkaansa, tarkistaa ruusujen suojaaman piilon kirjeitten varalta. Ei mitään. Kaikki on tapahtunut niin nopeasti, edellinen kirje saapui ennen Kallasin hyökkäystä.

Kallasin hyökkäys. Teloitettaviksi tuotavat miehet. Lilika painaa päänsä alas, käpertyy pieneksi ruusupensaitten suojiin. Hän on yhä pieni kuin lapsi, hän mahtuu lempeitten kesämuistojen suojiin, ne kietoutuvat hänen ympärilleen lämpimäksi peitoksi. Niiden ympäröimänä hän huomaa itkevänsä jälleen yksin, jälleen piilossa. Ruusupensaat ovat yhä uudelleen piilottaneet sen tytön, joka ei kestä oman valtansa painoa.

Lilika ryömii takaisin päivänvaloon, pakottaa itsensä jalkeille ja kävelee suoraan linnaan katsomatta ympärilleen. Ei viestejä, ei merkkejä, ei mitään. Oma sänky ottaa Lilikan pehmeänä vastaan, hänen ajatuksensa kiertävät kehää. Onko Remi päässyt perille? Onnistuiko hän pelastamaan tämän? Sydän jyskyttää niin lujaa, että se kaikuu patjassa.

"Teidän korkeutenne?" Ovi kolahtaa, Solas kävelee sisälle valmiina kietomaan Lilikan myötätuntoonsa. Lilika ei nosta pientä ruumistaan sängyltä. "Minä kuulin laivasta. Oletteko te...?"

Lilika nousee hetkeksi istumaan.

"Minä en tiedä, ehdinkö pelastaa Remin vai en."

"Teidän korkeutenne..."

Lilika ei vaivaudu korjaamaan puhuttelua. Hän vetäytyy takaisin sängylleen, kietoo peiton korviinsa asti. Hän kääntää selkänsä Solasille, jotta ei joutuisi katselemaan miehen ristiriitaisten moraalien taistoa tämän kasvoilla.

"Teidän ei olisi tullut kertoa minulle merkistänne", Solas sanoo hiljaa. "Te olette asettaneet minut hyvin vaikeaan asemaan, tiedättehän te sen?"

Lilika tietää, mutta yhtä lailla tietää hänen piilopaikkansa puutarhassa, yhtä lailla tietävät taivaan tähdet sen, kuinka yksinäinen Lilika on. Jos Solas ei tietäisi, Lilika tulisi joksikin toiseksi, muuttuisi, syntyisi uudelleen valkeana hallitsijana, joka on myynyt arvonsa aivan kuten kuka tahansa muukin Krielissä. Hän kääntyy sittenkin, katsoo Solasia tämän katuviin, pelkääviin silmiin ja tietää, ettei voi antaa sen tapahtua, ettei voi päästää itseään irti.

Lilika nousee ylös. Solas vie kädet kehonsa eteen, pudistaa päätään katsoen tyttöä suoraan silmiin. Vuosia sitten unohtunut tunne leimahtaa Lilikan vatsanpohjassa, keho täyttyy hetkessä tulesta. Raivo. Kaiken sen jälkeen, mitä Solas on tehnyt hänen kanssaan, miehellä ei ole mitään oikeutta katsoa häntä kuin lasta, kieltää heitä yhdellä pienellä päänpudistuksella.