Kuningas ja ruusu

Luku 26: Toinen toisellensa

Remin koko ruumis vapisee, kun hän pitelee pientä punakivistä sormusta hyppysissään. Hän nojaa huoneensa seinään, mutta se ei tue, on kuin hän uppoisi siihen, antaisi sen viedä hänet mukanaan. Äidin sormus. Ainoa asia, jonka Ethé jätti itsestään. Ruusujen ydinjoukko tietää nyt, että Ethé Lorian on teloitettu. Heitä on nöyryytetty Kallasissa, heitä on tapettu kuin eläimiä, ja nyt Remi lojuu huoneessaan äidittömänä.

Kuumat kyyneleet putoilevat poskille, Remi ei uskalla edes rutistaa itseään. Mikä tahansa kosketus olisi väärä, muistuttaisi äidistä, jota ei enää ole. Sormus polttaa kättä, mutta Remi ei laske sitä alas. Sen pitää saada sattua hetken aikaa, muistuttaa, että hän olisi ihan hyvin itse voinut olla paikalla asettamassa köyden äitinsä kaulalle. Ethé on kuollut hänen kapinansa vuoksi. Hetken aikaa hinta on liian kallis maksettavaksi. Remi sulkee silmänsä, ajattelee tehtäväänsä, hukuttaa kuvan äitinsä hauraista kasvoista kaikkien häneen uskovien mustalla merkittyjen alle.

"Remi?" Tuttu, kuulas ääni ovella. Ei nyt. Ei enää koskaan. Mitä oli edellisenä yönä, ei palaa enää samanlaisena, ei nyt, kun Remi istu sängyllään äitinsä henki sydämellään.

"Älä, Lune. Minä en..." Ääni hajoaa palasiksi.

"Minä haluaisin keskustella eräästä aiheesta."

"En..." Syvä, värisevä huokaus. "Hyvä on. Onko se kiireistä?"

"Minä haluan keskustella kanssasi Lilikasta", Lune sanoo ja sulkee oven perässään. Nuori mies on oppinut vaatimaan.

"Lilikasta? Lilikasta, nyt, kun äitini on kuollut?"

Lune kävelee Remin eteen, asettuu Remin tilaan kysymättä lupaa. Lune kävelee hänen suruunsa silmät kovina, suu valmiina satuttamaan. Remi tietää, mitä Lune ajattelee. Sinäkin veit minulta tilan surra sisartani. Remi tuijottaa silmät raskaina Lunea, jonka kasvot eivät päästä mitään läpi. Milloin meistä tuli tällaisia?

"Kuinka sinä voit luottaa häneen?"

"Mitä?"

"Lapsikuningattareen. Taivaiden nimissä, Remi, hän teloitutti sinun äitisi!"

"Kuuntelitko sinä yhtään, mitä minä sanoin kriisikokouksessa?" Ääni jää kiinni Remin kurkkuun. "Minä teloitutin äitini itse."

"Kaikki tämä vain ruusujen vuoksi, niinkö?"

"Täsmälleen niin." Remin äänessä ei ole riemua. Äiti ei tule enää takaisin silittämään hänen mustia suortuviaan, mutta he molemmat tiesivät, miksi niin piti tapahtua. Seinää vasten painuessaan Remi toivoo, että äiti ei viimeisinä hetkinään kironnut hänen nimeään huulillaan.

"Minun sisareni ja sinun äitisi olivat siis vain jotakin uhrattavaa? Niinkö sinä heistä ajattelet?"

"Lune." Nielaus. "Mitä tekemistä tällä on sen kanssa, mistä halusit keskustella?"

"Vastaa minulle!" Lunen kädet vapisevat harteista saakka.

Remi huokaa syvään, pyyhkii kyyneleet silmistään. Tästä tulisi pitkä yö.

"Kapinassa ei ole kyse siitä, mitä voi uhrata ja mitä ei. Siinä on kyse kivusta ja vääryydestä, jota mustalla merkityt ovat kokeneet vallitsevan systeemin alaisina. Me otamme kaiken sen kivun ja räjäytämme sen valkoisten silmien edessä. Jotkut meistä eivät tule koskaan takaisin. Sinä ymmärrät sen nyt, sinun siskosi on kuollut. Tässä on kyse verestä ja kyynelistä, Lune, ei mistään muusta."

Lune vetäytyy, nojaa vasten lipastoa. Pieniä nyökkäyksiä. Remi tietää, ettei Lune ole saanut vielä tarpeekseen.

"Siitä huolimatta, mitä tämä kaikki on, sinä olit valmis tapattamaan äitisi, jotta lapsikuningatar ei paljastu ruusuksi. Miksi sinä menit niin pitkälle hänen vuokseen?"