Kuningas ja ruusu

Luku 5: Kylväjä

Aurinko on kohonnut Krielin ylle, mutta pysyttelee pilvien takana kuin olisi nuori tyttö, joka ei uskalla katsoa uusia tuttavuuksia suoraan silmiin. Remin sali on täynnä ihmisiä. Vedenalainen rakennus on täyttynyt pitkin yötä, Aílis toteutti tehtävänsä ja kutsui ryhmän paikalle. Remi seisoo pöydän päässä, Lune istuu hänen toisella puolellaan piirtäen kuvioita vihkoonsa. Viiva sille, joka tuli, kaksi sille, joka ei kyennyt.

"Kiitoksia kaikille, jotka ovat päässeet paikalle", Remi sanoo nyökäten seuralaisilleen. Pöytäseurue hiljenee. Osa tuijottaa käsiään, osa kohtaa Remin katseen suoraan. "Te olette varmasti aavistaneet, miksi kokosin teidät koolle juuri nyt."

Hiljaisuus kiertelee pöytää, jännitys on laskeutunut.

"Meidän on tullut aika toteuttaa ensimmäinen konkreettinen hyökkäys."

Remi pyytää ensin raporttia kuulustelijoiltaan, niiltä, jotka ovat kiertäneet Krielin saarilla etsien tietoa taloudellisen tilanteen muuttumisesta, mustien ja valkoisten maantieteellisestä jakautumisesta ja Endelionin aseellisesta valmistautumisesta. Tarkkoja yksityiskohtia ja suuria linjoja. Ruusut ovat valmistautuneet kaikkeen.

Remin tumma pää nyökkäilee uutisille. Käsi napsuttaa nopeasti pöytää, kunnes Lune pysäyttää sen lempeällä eleellä. Remi ei sano siitä mitään.

"Raporttinne vahvistavat käsitystäni siitä, että Kallasiin on iskettävä ensin. Otamme haltuumme Kallasin kuuluisan torin."

"Entä aseet? Varastomme –"

"Aseisiin erikoistuneet jäsenemme ovat suunnitelleet ja minimoineet käyttämämme väkivallan jo ennalta. Ne teistä, jotka ovat käyneet fyysistä taistelustrategiaa kanssani läpi, tietävät, että ruusut eivät ole väkivaltainen kapina. Me emme pyri herättämään Endelionin huomiota tappamalla ja satuttamalla."

Hiljaisuus iskee jälleen päin kasvoja. Enää se ei lepää, se on kääntänyt katseensa Remiin ja päättänyt hyökätä suoraan. Mitä pitempään hänen omansa ovat hiljaa, sitä suuremmaksi se kasvaa, sitä enemmän se saa kulmia, joita siinä ei aiemmin ollut. Hiljaisuus on aseista pahin.

"Miten me saamme valkoisten huomion, ellemme tapa jotakuta?" kysyy yksi niistä, jotka eivät ole voineet näyttää kasvojaan aikoihin kokoontumissalilla. Väsyneet kasvot, haavoja käsissä.

"Me laskemme viittamme. Annamme ruusujen kasvaa", Remi sanoo onnistuen jo hymyilemään. Hän nyökkää Lunelle vieressään.

"Osa ruusuista paljastaa kasvonsa – sellaiset ihmiset, joiden kukaan mustalla merkityistä ei uneksisi olevan yksi heistä. Siten he ymmärtävät, että menestyneet, luotetutkin ihmiset voivat olla mustalla merkittyjä. Se antaa heille toivoa", Lune jatkaa.

Väsyneet kasvot vääntyvät irvistykseen.

"Sehän estää heitä elämästä normaalia elämää!" kysyjä huudahtaa.

Remi laskee molemmat kätensä pöydän lasipinnalle.

"Onko tämä normaalia elämää?"

Hiljaisuus hakkaa tajunnassa, edes kysyjä ei sano mitään. Remi kuljettaa katsettaan pitkin salia, tekee selväksi, että kaikki, mitä hän katsellaan koskettaa, on olemassa vain olosuhteiden pakosta. Kukaan taisteluryhmästä ei istu pöydän ääressä siksi, että tahtoisi, vaan siksi, että heidän on pakko.

"Tiedän, että moni teistä ei ole ollut paikalla, kun iskun yksityiskohdista keskusteltiin", Remi huokaa. "Se on tosiseikka, jolle emme voi mitään. Meidän on kokoonnuttava hajanaisesti."

Remi pitää pitkän tauon, hengittää syvään.

"Se, että osa meistä paljastaa kasvonsa juuri Kallasissa, synnyttää kansassa toivotun reaktion. Ne mustat, joiden perheet ja läheiset ovat kuolleet Kallasin joukkosurmassa, tietävät, keitä te olette. Poljetut kuulevat teidät. He heijastavat toivonsa teidän kasvoiltaan."