Kuningas ja ruusu

Luku 47: Laulava tyttö

Aamun ensisäteet piirtyvät pölyisen ikkunan läpi Ingonin verstaan seinille. Säteet leikkivät muttereissa ja jousissa, Ingon on herännyt jo ennen aurinkoa, hän hymyilee sille kuin vanhalle ystävälle. Ingonin kädet ovat täynnä töitä, sana kuninkaan palveluksesta palanneesta mekaanikosta on kiirinyt Kallasin ahtaimmillekin kujille. Ingon on palannut ottamaan maineensa viitan takaisin harteilleen. Värikäs väki on tuonut korjattavaksi koruja ja kelloja, Ingon rakastaa niistä jokaista.

Kun oven ylle asetettu kello helkähtää, Ingon nostaa katseensa työpöydältään. Hän puhaltaa hiukset silmiltään, suoristaa selkänsä. Ovesta kävelee sisään nainen, joka on sitonut pellavaiset hiuksensa kallasilaisille tyypilliselle yksinkertaiselle kampaukselle. Kasvoilla on pisamia, ilme on pala auringonsädettä. Leveä hymy, aidosti kohoavat kulmat.

Naisen kainalossa lepää vanha, puinen kello. Hän asettaa sen Ingonin työpöydälle, raivaa tilaa aivan itse. Ingon tuijottaa pellavapään suoraviivaisia eleitä. Tuttuuden tunne herää raajoissa, Ingon ei usko silmiään.

"Tervetuloa", Ingon sanoo nousten tuoliltaan ja ojentaessaan kätensä naiselle. Vihdoin hän osaa tehdä niin. Vihdoin se tulee luonnostaan. "Kello, siis."

Ingonin katse on jo kiertänyt kellon, tunnistanut vian.

"Pieni vika koneistossa. Se on nopeasti korjattu. Voit palata hakemaan sen huomenna."

Nainen tarttuu Ingonia kädestä, puristaa tiukasti. Ilme on yhä täynnä aurinkoa, Ingon ei vieläkään saa kiinni, missä on naisen kohdannut.

"Arvasin", nainen kuiskaa hymyillen, "sinä et sittenkään tunnista minua."

Ingonin kulmat kohoavat.

"Anteeksi? En aivan ymmärrä."

Nainen rykäisee kurkkuaan, pitää yhä katseensa Ingonissa. Soljuva melodia pakenee hänen huuliltaan, juoksee ulos tervehtimään aurinkoa. Ääni tanssii kilpaa ensisäteiden kanssa, sytyttää tutun hehkun Ingonin rintaan. Melodia, joka kuuluu kaikille Kallasissa, merkistä riippumatta. Naisen laulu peittää varjot alleen, ja kun se lakkaa, se ei katkea keskeltä. Melodia hiipuu, sammuu lopulta jättäen Ingonin rintaan kevyen tunteen.

"Sinä olet se, joka pelasti meidät aiemmin täällä", Ingon sanoo hiljaa. "Minä en vieläkään tiedä sinun nimeäsi."

"Sinä olet enemmän elossa kuin silloin", nainen sanoo. Puheääni on yhä yhtä sointuva, melkein kuin laulu.

"Kenties olet oikeassa", Ingon vastaa naurahtaen lähes kipeästi.

"Minä olen Maren. Hauska tutustua, vaikka olemmekin jo tavanneet."

Maren. Nimi asettuu kasvoihin Ingonin mielessä, piirteet eivät lähde pakoon. On kulunut jo riittävästi aikaa kotiinpaluusta. Kuu on ehtinyt tulla täydeksi yötaivaalla, aika on ollut hänelle armollinen. Marenin kasvot pysyvät ehjinä, Ingon ei salli mielensä hajottaa niitä. Nyt, kun kuvat vain särisevät, eivät lähde karkuun, hän pitää niistä entistä lujempaa kiinni.

"Ilo on minun puolellani, Maren", Ingon sanoo nyökäten naiselle kuin on tottunut nyökkäämään kuninkaalleen. "Minä olen Ingon. Sen sinä taisitkin jo tietää."

Maren virnistää.

"Kukapa täällä ei tietäisi." Maren kohauttaa olkiaan. "Vaikka minusta jokainen täytyy kohdata ihmisenä ennen kuin tämän voi tuntea. Sovitaan siis, että en tiennyt vielä mitään. Olen Maren ja nautin auringonnousuista sekä Kallasin tuoksuista. Mistä sinä nautit kaikkein eniten, Ingon?"

Kuvat pysyvät. Eivät sekoitu. Ingon vie toisen käden sydämelleen, tunnustelee. Maren on todellinen.

"Minäkin pidän auringosta", Ingon vastaa uskoen hymyilevänsä, "sillä sitä ei voi sitoa, se ei kuuntele meitä. Sitä ei kiinnosta systeemi eikä minun mekaniikkani. Se on täysin vapaa. Pidän siitä."