Kuningas ja ruusu

Luku 18: Laulu

Kuninkaan kasvoilla lepää euforinen hymy, kun hänen kylkeään paikataan. Ingon tuijottaa valkeaa miestä, jonka ilmeissä lepää tyytyväisyys, vaikka hänen omansa kuolivat. Vaikka Kallasin kadut lainehtivat jälleen. Ingon kumartuu maahan, koskettaa kovaa kiveä kämmenellään ja miettii, paljonko verta Kallasissa pitäisi vielä vuodattaa, että sen kadut pinttyisivät lopullisesti punaisiksi.

"Me löysimme torinliepeiltä vielä kolme."

"Kuolleita on seitsemäntoista. Se tyttö mukaan lukien."

"Kokoammeko ruumiit ja toimitamme ne Valieriin?"

"Entä ne, jotka vielä elävät?"

Endelion kuljettaa aina mukanaan taistelukelpoisia ihmisiä. He ovat kuninkaalle kuin sakset tai neula, jokin, jota ei koskaan tiedä tarvitsevansa yllättävinä hetkinä. Ingon tietää itsekin olevansa varaosa, mukana tasan siksi, että hänen kätensä osaavat korjata ja luoda.

"Ei jäädä tänne", Ingon kuulee naisen kuiskaavan viereltään. Hän säpsähtää ja nousee ylös, kohtaa Lyran sinisen katseen.

"Emme voi noin vain lähteä." Ingon nyökkää suihkulähteen juureen pinottaviin ruumiisiin päin.

Lyra pyöräyttää silmiään, kävelee haavoittuneen kuninkaansa luo ja sanoo jotakin, jota Ingon ei enää kuule.

Kallas on kantanut Ingonin muistot kauniisti. Kuljettanut niitä selässään kuin lintu lapsia kaikissa niissä saduissa, joita täälläpäin kerrotaan pienokaisille. Ingon näkee yhä itsensä juoksemassa metallisia sudenkorentoja kiinni torilla, korjaamassa ensimmäisen esineensä, hymyilevän naapuripuodin rouvalle. Elävänä. Pienenä. Kun Ingon vie kädet sydämelleen, hän ei tiedä, onko se poika yhä hänen sisällään, onko hän niellyt sen, vienyt sen elintilan ja tullut joksikin muuksi, paljon kamalammaksi?

Veren haju on pistävä. Moni pakenee sitä, juoksee syvälle itseensä. Täällä se yhdistyy vain yhteen asiaan. Ingonin muistoissa on toisenlainen haju. Hän ei ollut ulkona silloin, kun entisen valkean hallitsijan miehet teurastivat kymmenittäin mustia Kallasin kaduille. Hän oli lukittuna taloonsa, siihen samaiseen, johon hänen jalkansa osaisivat yhä reitin, jos hän antaisi niiden kulkea.

Ajatus katkeaa keskeltä, kun Lyra vetää Ingonin käsikynkkään.

"Mennään", Lyra sanoo, "Endelion antaa meidän karata hetkeksi. Olisimme vain jaloissa täällä. Emme voi kuitenkaan palata ilmaan vielä aikoihin."

Ingon huomaa seuraavansa.

Valkeaseinäisien asuntojen parvekkeilla on yhä kukkapenkkejä ja metallisia koristeita. Kaulaansa oikova pronssiseksi maalattu kurki pilkistää takapihalta, jonka Ingon ja Lyra ohittavat. Katu on tuttu, Ingon osaisi kertoa, mistä käännytään seuraavalle korttelille, keitä sen piirissä vielä asuvat. Vieläkö vanhat rouvat pitävät oviensa edessä hänen tekemiään amuletteja?

"Tästä tulikin melkoinen retki", Lyra huokaa. "Ensin tulimme alas melkoisella rysähdyksellä, ja nyt tämä."

"Mutta selvisimme hengissä."

"Ruusut ovat todellisia. Kapinalliset olivat täällä. Pelottaako se sinua?"

Ingon pudistaa päätään. Potkittu, pelkäävä ihminen ei pelota häntä. Enemmän hänen kehonsa kavahtaa kotikatuja, jotka ovat säilöneet hänen palasiaan hyvin. Kuvat risteilevät hänen päässään, niiden tanssi on nopeampaa kuin aiemmin.

Seuraavalla kadulla on ihmisiä. Katseet keihästävät Ingonin oitis, Lyra tiukentaa otettaan, kun ihmiset alkavat kierrellä ja kaarrella, singota katseitaan Ingonille kuin yrittäisivät iskeä ihon alle. Huhut lepäävät heidän lipevillä kielillään, valmiina iskeytymään vasten Ingonin kasvoja.